Eläintapaamisia

Meille on tulossa tänään koiravieras. Jo toista kertaa!

Kissamme Filemon (5 v.) ja Tiina-koira (11 v.) tapasivat ensi kerran viime torstaina. Kuvien ottaminen harmi kyllä jäi, mutta yritetään nyt kuvailla tilanne: vieraat tulivat eteiseen ja Filemon oli aikeissa tulla tervehtimään. Kun se bongasi hihnassa olevan koiran, kissan rentous oli tipotiessään. Oli F aika näky, kun sen silmät laajenivat ja se päästi ehkä kymmenen sekunnin mittaisen moukunan ja kääntyi kannoillaan ottaakseen vähän etäisyyttä. Hihittelin salaa sen oudolle menolle; kissa ei lähtenyt ollenkaan juoksemaan kiireesti, vaan se eteni selkä vähän kaarella ja hyyyyviiin jäykästi takkahuoneeseen, mistä oli tullutkin. Koko tunnin mittainen vierailu menikin sitten Filemonin tapittaessa Tiinaa ensin takkahuoneesta ja myöhemmin vähän lähempää olohuoneesta, jonne se luikki hissukseen jossain välissä.

Tiina-koirakaan ei ollut aivan itse rentous eikä kuulemma oma itsensä. Mutta hurjan kiltisti se suhtautui tilanteeseen, hiukan vain vinkui muutaman kerran. Hermostunut sekin kumminkin oli ja  teki isot kuolalammikot paikallaan istuessaan. Välillä se haukotteli, että eipä tässä mitään, ihan hyvällä asialla ollaan. Tiina olisi tainnut haluta tehdä vähän lähempääkin tuttavuutta, mutta voihan pettymys, kun toinen karvakaveri oli niin nihkeällä tuulella.

Ihmisvieraat eivät kyllä saaneet oikeaa käsitystä meidän ihanasta, ystävällisestä cornish rexistämme. Sitä käytiin kyllä silittelemässä, mutta eihän Filkulla ollut mielessään kuin yksi asia - eteisessä lymyävä koira. Siinä sitten ehtinyt silittelyistä paljon piitata!

Taas jänskättää, kuinka vierailu tällä kertaa sujuu. Toivottavasti F on nyt lähipäivinä nuuskutellut Tiinan jättämiä viestejä ja lukenut, että ihan hyvin voi olla koirakin kaverina.

Kissa ja koira ne yhteen soppii?

Olen ollut järjettömän huolissani, mihin saamme sijoitettua kissan hoitoon, jotta vanhemman lapsukaisen allergia/astma-asioihin saataisiin selvyys (täällä aiempi postaus asiasta).

Alun vaikeuksien jälkeen kissa Filemonilla on nyt jo kaksikin mahdollista sijoituspaikkaa! Ihmiset ovat ihania. Toinen hoitotarjous on eläimettömästä perheestä, joka voisi ottaa F:n hoteisiinsa koko kevääksi. Kesät perhe viettää purjeveneellä, joten ympärivuotinen lemmikki ei tule kyseeseen. Toinen ihana tarjous tuli ystävältä, jolla on koira. Tiina-koira on hiljattain menettänyt Nuppu-koirakaverinsa ja olisi kuulemma eläinkaverin tarpeessa. Mahdollisesti pidemmäksikin aikaa. Tiina kuulemma tulee juttuun kissojen kanssa. Meidän viiksiniekallamme ei ole minkäänlaista kokemusta koirista. Jotenkin musta tuntuu, että lähtökohtaisesti niiden kanssa ei haluttaisi olla missään tekemisissä.

Tähän tarjoukseen nyt kuitenkin ensin tartutaan, sillä olisi Filemonille parasta, jos se saa olla samassa hoitopaikassa pitkän aikaa. Varsinkin jos kotona oleminen ei enää onnistuisi allergian takia.

Tammikuussa karvainen kaverimme muuttaa uuteen kotiin. Nyt pohdin kuumeisesti, mikä on oikea strategia tutustuttaa ja totuttaa kissa koiraan. Tällä viikolla Tiina-koira ihmisineen tulee meillä käymään - saavat vaihtaa ensimmäiset hajut! Ehkä kuitenkin vielä pitkän matkan päästä. Remmissä. Telkien takaa. Missä nahkahanskat?

Nasse-setä jumissa ja muita sattumuksia

Mielessä on pyörinyt monen monta postausideaa, mutta hetkeen ei ole yhtään hotsittanut niitä naputella.  Jospa nyt pyöräytän niistä yhden ilmoille ja katsotaan, josko se taas tästä lähtisi...Usein vaivaa se, ettei ole mitään järkevää kuvituskuvaa! Ja oma pikku räpsykamera napsii suotuisia kuvia vain päivänvalolla, jota nyt ei hirveämmin ole, ja sitä paitsi kamera on aina jossain muualla silloin, kun sen pitäisi olla käsillä.

Meillä on lähipäivinä kerrottu paljon juttuja äidin ja isin lapsuudesta. Esikoinen on oikein imenyt näitä juttuja itseensä. Paras ja naurattavin tähän mennessä on pojan mielestä ollut tarina siitä, kun mummu (siis oma äitini) kerran teki niin karmeaa anjoviskiusausta uudella reseptillä, että sitä ei syönyt perheessä kukaan muu kuin vaari. "Äiti kerro taas siitä kun teillä oli pahaa ruokaa!" En sitten tiedä, onko tuollaisista tarinoista apua, kun jätkällä itsellään on aika usein yök-ruokapäivä.

Eilen isi intoutui kertomaan lapsuustarinoita, jotka keskittyivät siihen, mitä kaikkia onnettomuuksia isille oli sattunut. Ja niitähän riitti. Istuin olkkarissa imettämässä ja kuuntelin miehen kertomuksia iltapalapöydässä istuvalle esikoiselle. Välillä piti suunnilleen purra kieltä, etten olisi haukkonut äänekkäästi henkeäni ja/tai purskahtanut nauruun väärään aikaan. Tiesin kyllä, että rakas aviomieheni on ollut ja on nykyäänkin vilkasta ja varomatonta sorttia, mutta en ollutkaan vielä selvillä ihan kaikista tikkauksista ja verenvuodatuksesta.

Pari vuotta nuoremman veljensä kanssa toilaillut mieheni oli muun muassa joutunut naapurin saattamana terveyskeskukseen, jossa hänen säärestään oli leikattu irti Nasse-setä-nukke. Tähän oli jouduttu seuraavasta syystä: Nasse-nukke, jolla oli taivuteltavat kädet ja jalat, oli joutunut kaksin kotona olevien veljesten riidan keskelle ja suuttunut pikkuveli oli heittänyt isoveikkaansa sillä. Koska lelun sisällä oleva rautalanka oli pahaksi onneksi pilkistänyt jostain kohtaa esiin, se oli ongenkoukun lailla jäänyt isoveljen jalkaan kiinni. Ja siinä se oli ja pysyi. No, neuvokkaat riitapukarit olivat lähteneet naapuriin, joka ei kylläkään saanut Nasse-setää irti. Ei sitä saatu pois läheisessä lastenneuvolassakaan, jonne naapuri pojat kiikutti. Lopulta oli lähdettävä terveyskeskukseen, jossa Nasse leikattiin irti.