Mulle ne lumityöt!

Enpä olisi uskonut somasta pikku suustani koskaan kuulevani tämänpäiväistä repliikkiäni aviomiehelle: - Mä sitten teen vähintään ne lumityöt, et mee sinne! Ja vielä: - Mä haluan käydä siellä maitokaupassa.

Nythän on niin, että kun sitä koko päivän viettää kotsarissa ja on käynyt vaan ulkona seisoskelemassa ja rattaita työntelemässä, lähtee ilmeisesti tekemään ihan mitä vaan yksinään ja itsekseen jos tilaisuus tarjoutuu. Jopa työntelee lumikasoja lapiolla pitkin pihaa, mitä en ole varmaan yli kymmeneen vuoteen tehnyt kotona-kotona asumisen jälkeen. (Kun asuu kerrostalossa, säästyy siltä piinalta. Kun muuttaa omakotitaloon, saa riesakseen muun muassa ne lumityöt.)

Ja voi, eipä ole taas muutamaan päivään ollut mikään yhtä hienoa kuin snoukkahommat. Olisikohan sittenkin pitänyt valita joku vähän fyysisempi urapolku kuin kieltenopiskelu? Tai sitten ehkä hankkiutua välillä muualle täältä talosta?

Kakkajuttu

Kaupungin katukuva vilisee kaikenlaisia tekstejä, joita satunnainen kulkija joko joutuu tai pääsee lueskelemaan. Riippuu ihan tapauksesta. On lööppejä, mainoksia, kauppojen kylttejä, liikennemerkkejä, kadunnimiä ja niin edelleen. Pientaloalueella tällaista lukaistavaa on paljon vähemmän. Onhan se vähän tylsää.

Onneksi joku täälläkin pitää huolen, että lapsilla on mitä tavailla, kun kirmailevat puistosta kotiin. (Marsun kokoisilla kirjaimilla:) "Kiitos kun et paskata koiraasi kotimme seinustalla!" Tämä aanelonen on nyt ollut yhden talon seinässä jo ihan kiitettävän kauan. Ymmärrän, niitä varmaan ottaa päähän, jos joku tyyppi on paskattanut haukkuaan heidän seinänsä vieressä. Silti aina kun näen paperin, mietin lähinnä, keitä moukkia kyseisen seinän takana asuu. En vaan enää yhtään kertaa haluaisi nähdä sitä kirottua lappua. Siis onko ihan pakko tunkea kirjallista skeidaa meidän viattomien sivullisten silmiin? Eikö kakka olisi herran tähden riittänyt?

Paluu taloon

Viimeisen viikon aikana arki on näyttänyt sen puolensa, jota onneksi vain toisinaan joutuu katselemaan: olevinaan koko ajan kiire, ei ehdi mitään, vituttaa, masentaa, huolestuttaa, rätkii räntää ja pimeyttä, lahkeet on kurassa, naama koko ajan peruslukemilla, lapsi kiukuttelee enkä tiedä miksi, ja mieskin vain tunkee kapuloita arjen rattaisiin minkä kerkiää.

Tänään ja eilen sain muutaman tärkeän työhakemuksen postiin ajallaan. Luntakin satoi! Valoa näkyy jo tunnelin päässä.

Mies ajoi eilen jonkun toisen autoilijan perään, kun ei ollut saanut vielä aikaiseksi vaihtaa autoon talvirenkaita. Sanoin vain, että onneksi olkoon. Muutama päivä sitten olisin ehkä sanonut muitakin asioita. Nyt pääsi kyllä mies helpolla.

Kolmenkympin ketutusko

Tiedättekö, kun välillä ei kestä näitä aikuisten velvollisuuksia. Tekee mieli kitistä ja kieriskellä maassa kuin lapsi. - Mä en haluu! Eikä! Miks!

Pitäisi ottaa kantaa asioihin ja olla niistä jotakin mieltä. Esimerkiksi siitä, halutaanko me rakentaa talo (EI! En taho!), mitä tehdään suvun tarjoamille asumisvaihtoehdoille (Onko pakko?!), kuka hoitaa tämän ja tuon asian (En jaksa! Miks pitää!?), missä vietetään joulu (Peiton alla!), ketä pitää muistaa jouluna (Ei oo pakko jos ei halua!) ja niin edelleen.

Olisikohan sillä jotain tekemistä asian kanssa, että kolmekymppiä tulee täyteen huomenna. Mene ja tiedä.

Hiekkalaatikon kuuma pakkaus

Kukahan sekin fashionista-äiti-kolumnisti oli ja missä lehdessä, kun kehui olevansa kuumempi pakkaus design-vaatteissaan hiekkalaatikolla kuin tuulipukuiset kanssaäidit, jotka kuulemma katsovat häntä kieroon hänen potkiessaan korkkareissa palloa tyttärensä kanssa. Ihme asenne. Yritti varmaan olla hauskakin, mutta jätti lähinnä kuvan, että sillä ihmisellä ei ole itsensä kanssa helppoa.

Jos meidän nukkumalähiön puistoon nyt ylipäänsä joskus osuisi joku muukin kuin minä ja poika, ja äidillä olisi jotkut ei-ulkoiluvaatteet, miettisin ehkä, että eikö sitä haittaa jos tulee kurarantuja housuihin tai jos korkkarit juuttuvat hiekkaan. Kunpa itsekin voisi suhtautua vaatteisiin yhtä suurpiirteisesti. Itsestä välillä tuntuu, että haluaisin ulkoiluvaatteiden sijaan päälleni ihan samanlaisen kurahaalarin kuin lapsillakin. Sen sitten vaan suihkun alla ruiskisi puhtaaksi.

Pala kauneinta Suomea

Matkustin nukkumalähiöstä keskustaan. Bussi pysähtyi toviksi pääkadun pysäkille. Bussin ikkunasta avautui huikea näkymä: pysäkkikatoksessa mölyävä deekun näköinen mummo rollaattorinsa kanssa. Mammaa säestävä naamansa telonut pultsari. Katoksen lasiseinän takana: polvistuneen nuoren kerjäläismiehen kumara selkä ja kupiksi eteen ojennetut kädet. Polvistuneen luokse pysähtyvä punaniskainen pilottitakkikänniläinen sylkemässä kerjäläisen käsiin.

Jumalauta että oli pitkä tovi.

Työtakkuja

Akavan erityisalojen julkaisema tutkimus luo aika huolestuttavan kuvan kaltaiseni humanistin työllistymisestä. Tuntui tänään hiukan kylmäävältä lukea lehdestäkin se, mikä on omassa takaraivossa tykyttänyt siitä lähtien, kun on alkanut vauva-asioilta kyetä miettimään muutakin: töitä on paha saada, ja jos työuran alku on takkuinen, jatkossakin on odotettavissa ongelmia. Tähän vielä taloustaantuma päälle, niin johan näyttää valoisalta humakon tulevaisuus.

Taapero menee tarhaan tammikuussa. Mihinkähän äiti? Jos tutkimuksia on uskominen, olen ihan oikealla tiellä ulkomaanhaaveiden kanssa. Humanistit sinne missä pippuri kasvaa. Tai Timbuktuun.

Kaupan kylkiäinen

Loistava veto vauvatarvikeliikkeeltä palkata nuori miesmyyjä. Yleensä kun niihin kauppoihin on asiaa, on tiedossa rahanmenoa ja toivottomalta tuntuvaa vertailua eri vaunu-, istuin- ym. mallien välillä. On siis ihan kivaa vastapainoa, että voi asioida vilkkusilmäisen ja innokkaan könsikkään kanssa.

Ensimmäisen kontaktin tähän myyjään sain jo raskausaikana, kun vaapersin tulevan isoäidin kanssa kauppaan vaunuostoksille. En edes tiennyt, että yhdistelmävaunut voi kasata ja koota sitä vauhtia! Jos nyt ylipäätään tiesin niistä vehkeistä yhtään mitään. Siinä me naiset sitten katsottiin hymyillen päältä, kun komistus esitteli meille vaunumalleja. Ei tarvinne lisätä, että kaupat tuli.

Kaupat on tehty samaisen myyjän kanssa (miten se aina osuukin juuri palveluvuoroon?) myös matkasyöttötuolista ja viimeksi turvaistuimesta. Mitähän tarvetta seuraavaksi olisi...

Ei sillon kun me oltiin nuaria...

Kyllä se kehitys vaan kehittyy ja edistys menee eteenpäin halloween-pukeutumisessakin: kahdeksanvuotias kummityttö kertoi, missä asuissa hänen pirskeissään oli juhlittu. - No mä ja Siiri oltiin noitia, Pinja oli inkkari... Niin ja Armi, se oli pukeutunut terroristiks!

Satsaa kirppislaatuun

En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät käy kirppiksellä. Vuoden ikäisen lapsen äitinä tekisi todella pahaa ostella jatkuvasti uusia vaatteita pieneksi jääneiden ja/tai tahraisten tilalle. Vaikka olisikin ns. paljon fyrkkaa päällä, viimeistään ekologinen omatunto tekisi jatkuvan uuden ostamisen mahdottomaksi. Lisäksi vauvoilla ei todellakaan päde muotigurujen hokema "satsaa laatuun, älä määrään" (eli suomeksi: osta merkkivaatteita kalliilla, äläkä koskaan käy Henkalla). Vähänkö itkettäisi, kun ensimmäisen käyttökerran jälkeen jotkut merkkivetimet olisivat banaanista jääneissä ikitahroissa ja seuraava tilipäivä joskus aikojen päästä.

Omaan pukeutumiseen kirppikset tuovat omaleimaisuutta. Viis siitä, onko kirppiksen vaate pari vuotta vanha Henkan rytky vai (mieluummin kuitenkin) jokin retro tahi ei-ketjuliikkeen löytö. Kaikella todennäköisyydellä ostamani vaate, oli se merkiltään mikä hyvänsä, ei juuri nyt kävele kadulla vastaan. Jos siitä pitää, sen voi ostaa saman tien. (Kirppismyyjät, jotka eivät ymmärrä kirppishinnoittelua: ei, kukaan ei osta teiltä Henkan uudenveroistakaan trikoopaitaa kympillä.) Ja kun kyllästyn pukimeen, voin kierrättää sen eteenpäin.

Kun vielä kirppikselle lähtemisen, siellä koluamisen vaivan ja rahankäytönkin voisi eliminoida, toisten tavaroiden penkominen olisi täydellistä. Clothing swap -kutsujen emännöinti-inspiraatiota odotellessa vuokrasin kirpparipöydän ja vein sinne tänään kasoittain omia tarpeettomia vaatteitani toisten aarteiksi.

Juhlapäivä

Synttärisankari tavoittelee unta, lastenhuoneesta kuuluu silloin tällöin äännähdyksiä.

Takana on tohinantäyteinen päivä, tuttuja kasvoja, juhlapöydän uusia makuja. Rapisevia lahjakääreitä ja niistä paljastuvia jännittäviä leluja. Posket punaisina yksivuotias on hymyillen tepastellut sylistä syliin, lelulta lelulle. Vasta vieraiden lähdettyä on tullut väsymys, ja uupumuksen itkuun vain äidin halaus on voinut auttaa.

Kun talo on hiljentynyt, äiti lukee onnittelukortista runon, ja itkee suloisen liikutuksen kyyneleen. Katso lasta, silmiä ja pientä kättä. Katso. Et saata olla kiittämättä! (Kaskinen)

Mites sun rahatilanne?

Hei. Mun nimi on Anna, olen kohta kolkyt ja saan edelleen rahaa vanhemmilta. Voisiko meille vanhemmistariippuvaisille muka-aikuisille perustaa jonkin oman tukiryhmän?

Tiedän kyllä epävirallisesti, että en ole ainoa laatuani. Mutta ei siitä juuri ääneen huudella, että "meidän äitipä juuri maksoi mun ja pojan vaateostokset" tai "olipa kiva käydä nettipankissa, kun sinne oli taas ilmestynyt muutama huntti". Sillä onhan se nyt aikuisille ihmisille kunnia-asia, että itse pärjätään! Ja jos ei meinata pärjätä, niin sekin on kunniallista, että voi kuvailla seikkaperäisesti, mistä kaikesta joutuu nipistämään ja mitä ei ole voinut aikoihin tehdä, kun ei ole varaa. Omalla rahalla saavutettu, tehty ja hankittu on parasta. Niinpä vanhempiriippuvainenkin yrittää parhaansa mukaan todistella, että joo, tili on kyllä melkein kuivilla ja hitsi, kun tuli taas shoppailtua yli varojen.

Turha luulo, että rahoista kieltäytyminen auttaisi. Varsinkin nyt, kun maailmaan on putkahtanut ensimmäinen lapsenlapsikin. Vaikka kuinka yrittäisi vängätä, että tullaan tässä toimeen muutenkin, raha sujahtaa taskuun tai tilille. En tosin valita. Onhan se hienoa, että ei oikeastaan koskaan tarvitse olla oikeasti peloissaan rahan kesken loppumisesta. Sitä paitsi jollain oudolla tavalla tilanne opettaa säästäväisyyteen: eihän sitä nyt toisten rahoja kehtaa pistää haisemaan.

Näennäisen rahallisen huolettomuuden varjopuoli on, että sitä tuntee jollakin tasolla olevansa edelleen vanhempiensa vallan alaisena. Toisinaan saan kauheat angstit siitä, että tunnen velvollisuudekseni toimia jollakin tietyllä tavalla tai tehdä tiettyjä asioita, koska ajattelen sen olevan omien vanhempieni mielestä oikein. Jonkinlainen pitkitetty teini-ikä siis painaa.

Onko muita tukiryhmään liittyjiä? Anyone?