Missään ketään

Kun asuu nukkumalähiössä, päivisin tuntuu kuin olisi suurinpiirtein koko kadun ainoa ihminen vaunuineen hortoilemassa vailla päämäärää. Kävelylenkkien reittivaihtoehdot on jo aikoja sitten koluttu loppuun. Leikkikentälläkään ei koskaan ole ketään, joten joko meidän bebiksen aikataulut poikkeavat radikaalisti muiden aikatauluista, tai sitten kenttää ei koskaan kukaan käytäkään. Eipä ole tunkua vauvakeinuilla. (Kerran niissä tosin riekkui teinikopla, joka jätti jälkeensä hirvittävät kasat hiekkaa. Keinukaa esipuberteetit vaan omissa keinuissanne.)

Luonnonläheinen omakotialueasuminen tuntui joskus odotusaikana oikealta ratkaisulta. - On sitten tilaa, kävelytiet ja pihat vaunuissa nukuttamiseen jiiennee. Niinpä tilava keskustayksiö vaihtui bébétaloon, joka tosin on väliaikaratkaisu. Nykyään elän siitä ajatuksesta, että tämä todella on väliaikaratkaisu. Tilaa on, sitä ei pidä kieltäminen, mutta muuta ei sitten olekaan. Kävelemiseen riittäisi loistavasti muutama kaupungin puistokin, puhumattakaan, että kaupungissa äiti voisi joskus viettää vaunu-unet kaupungin kaduilla ihmisiä katsellen.

Lapsenvahdin mietteitä

Kolmekymppistä ystävääni, pienen koululaisen äitiä, puhuteltiin kaupungilla lapsen kanssa kulkiessa mammana. Voin kuvitella, miten jäi kaivelemaan. Eihän me seitkytluvun lapset olla totuttu kasvamaan aikuisiksi, saati sitten mammoiksi. Mamman näköisestä ihmisestä on olemassa tietynlainen ennakkokäsitys, joka ei, ystäväni tuntien, todellakaan vastaa hänen käsitystään omasta ulkonäöstään. Eipä vastaa minunkaan. Vaikka tässä äitejä ollaankin, tunnen kyllä kuitenkin käyväni ihan vaikka kaksvitosesta sinkkutytöstä. (Tai sitten kukaan ei vain ole tohtinut rikkoa tätä illuusiota. Ajattelevat, että voi mammaparkaa, tuossa se yrittää...)

Kun on vielä lähes kolmekymppiseksi pyörinyt yliopiston humanistipiireissä itseään nuorempien kanssa, univormuksi on jäänyt farkku-tennarilinja, jota ryydittää satunnainen piikkarinilkkureissa tepsuttelu. Ikuisena opiskelijana minulla ei myöskään ole ikinä ollut varaa siirtyä nuoruuden kirppareilta, Onlyista, Henkkamaukoista ja Vertsuista mihinkään sen kalliimpaan vaatevalikoimaan. Hienouden huippu on, kun pääsee ulkomaille vaateostoksille toisiin nuorisovaateketjuihin.

Jollakin lailla äitinä olo on kyllä muuttanut suhtautumista omaan ulkonäköön. Ihan totta, ajattelen joskus, että olisiko syytä pukeutua jotenkin konservatiivisemmin. Mitä jos joku luulee, että olenkin vain lapsenvahti? Ei muuten ole tuulesta temmattu tämäkään ajatus. Samaisen ystäväni tyttären kanssa liikkeellä ollessani meitä luultiin sisaruksiksi. Eihän meillä nyt ikäeroa olekaan kuin päälle 20 vuotta.

Mites siinä nyt noin pääsi käymään

Tuppaan olemaan itselleni susi: arvostelen omia tekemisiäni kovalla kädellä ja sätin itseäni virheistä. Tästä seuraa, että toisinaan (jaa toisinaan) saatan hyvin selvästi ilmaista negatiivisen mielipiteeni jonkun toisenkin tekemisistä. Se "Joku Toinen" -raukka on aika usein mieheni. Joskus tuntuu, että eihän se pirulainen ymmärrä mitään virheitä tehneensäkään, ellen ystävällisesti sitä ilmaise. Siis ihan hyvällä asiallahan tässä vaan ollaan.

Niinkuin tänään. Työkaverin läksiäisiä juhlimassa ollut siippa ilmoitteli olevansa tulossa junalla kotiin ja varoitti, että on kauhean näköinen. Ajattelin, että niin, varmaan sitä krapulassa voi olla kohtalaisen pahankin näköinen. Hän sitten lisäsi vielä, että naama on täynnä katkenneita verisuonia aamuisesta oksentamisesta. No sehän kiva. Kun tuntee omat rajansa. Varsinkin kun mennään tänään sukuloimaan. - Nyt jos et anna mun meikata sun naamaa, niin mä en ota sua mukaan tänään! Miten voi aikuinen ihminen tolla tavalla!

Siis jos itse olisin ollut junassa naama kirjavana oksentamisesta ja vielä kankkusessa, olisin kerta kaikkiaan henkisesti ruoskinut itseäni koko matkan ja mutissut omaa huonouttani kaivelemalla vielä vanhojakin. Lisää pökköä pesään. Mutta herra tuntui aivan liian normaalin krapulaiselta ja kaipasi häpeävalmennusta.

En sitten tiedä, miten valmennus onnistui. Tuskinpa kovin kummoisesti. Hyvä, että välissä oli vielä kahden tunnin junamatka, niin ehti koutsikin rauhoittua sopivasti. Taidankin tästä lähteä lapsukaisen kanssa hakemaan Punanaamiota asemalta.

Villi-ihminen sisälläni

Kun shoppaileva nainen joutuu viettämään pitkään elämää, jossa pääosa ostoksista tehdään ruokakaupassa tai paremmassakin tapauksessa marketissa, se villiintyy. Ennen kesysti (mutta usein) pikkuostoksia tehnyt ja kaupungilla ilman aikarajoituksia kuljeskellut kuluttaja muuttuu silloin ahdistuneeksi ja jopa pelokkaaksi poukkoilijaksi.

Vauhko poukkoilija yrittää mahdollisuuden koittaessa ostaa itselleen varastoon vaatteita, sisustustavaroita, kosmetiikkaa, kenkiä ja kaikenlaista muutakin sen varalta, ettei tiedä koska seuraavan kerran taas ehtii nähdä muutakin kuin markettitarjontaa. Poukkoilija ei ole kaupungille päästessään köyhä eikä kipeä, vaan siis hei, jos jotain ihanaa näkee, niin kai sen nyt voi ostaa kun kauppoihin niin harvoin pääsee/jaksaa lähteä. Jo shoppailukierroksen alkumetreillä vauhkoa ahdistaa, kun se on jo melkein varma, ettei ehdi katsoa kaikkea mitä haluaisi. Pelkkään katsomiseenkin menee ihan älyttömästi aikaa, kun suurinpiirtein vaatekaupan koko mallisto on vaihtunut sitten viime käynnin!

Lopulta kun pahin ahdistus on ohitettu ja muutamassa sovituskopissa hikoiltu, villi-ihminen alkaa rauhoittua. Välttämättä reissusta ei kuitenkaan tartu omaan käyttöön yhtään ainoaa rättiä tai tavaraa. Jotenkin kummasti ostoskasseja on silti kertynyt käsipuoleen. Ja mitä niissä on? No hemmetisti uusia leluja, kirjoja ja lastenvaatteita!

Damages

Eilinen ratsastustunti, jolla ravattiin ja laukattiin ilman jalustimia villinä ja vapaana, hymyilyttää vielä aamullakin. Iloa sumentaa ainoastaan se, että nivusten ja istuinluiden tienoo on soseena. Kyllä nyt pikku kivun vielä kestää, mutta voi sitä noloutta kun pitää mennä vauvauintiin. Ei paljon parane suihkuhuoneessa pyllistellä. Taikka hitot, mitä sitä noloilemaan: jos alle vuotiaan lapsen äitinä oikeasti saisi paikkansa siniseksi jollain muulla konstilla kuin hevosratsastuksella, niin kai sitä voisi mieluumminkin tuuletella!

Se on pop

Tänään on bébétalon äidin oma ilta. Sama toistuu joka viikko: kolmen tunnin poissaolon jälkeen äiti palaa kotiin korvasta korvaan -hymyssä ja lievästi eläimeltä haisten. Eteisestä saattaa joskus löytyä vähän kuraa ja heinää. Jep, äiti käy tallilla! Olen joutunut siihen buumiin, joka ainakin lehtien mukaan vallitsee kolmekybästen naisten keskuudessa: aloitin ratsastuksen uudestaan noin 17 vuoden (!) jälkeen. Ja kyllä onkin kivaa!

Kerran viikossa saa taantua varhaisteiniksi taas - tappikokoni takia ratsastan jopa edelleen poneilla, joten siinäkään suhteessa ei ole tapahtunut kehitystä. Karsinassa heppaa kuopsutellessa tuntuu... jotenkin niin lutusen turvalliselta. (Sinä, joka et ole ratsastanut etkä ikinä aiokaan, älä kuole nauruun.) Itse ratsastustunnilla on nykyään jopa kivempaa kuin muinoin. Ratsiopekoulutus on varmaan tässä männävuosina jotenkin muuttunut asiakasystävällisempään suuntaan, sillä ne ei enää huudakaan oppilaille sylki roiskuen kuten silloin ennen. Lapsena meno oli muutenkin enemmän villiä länttä. Nykyään kypärät on varmaan tuplasti paksumpia ja melkein kaikilla oppilailla on turvaliivi. Sellainen sisäelimiä ja luita suojaava panssariviritys. Saa nähdä, koska oma sisäinen teinini lakkaa uskomasta kuolemattomuuteensa ja raaskii/viitsii laittaa parisataa euroa semmoiseen...

Kyllä on raskasta

Voi hyvää päivää miten vaikeaa voi olla postiin lähtö. Kun päiväohjelmaan kuuluu lähinnä taaperon yleisönä oloa, kannustushuutoja ja muonitusta, se yksikin päivälle sovittu järkevä meno on lipsahtaa huomiselle. Siis miettikää nyt: yhtä vaivaista menoa varten hirveä itsensä puunaaminen, pukeminen ja tavaroiden pakkaaminen. Kyllä on laiskaksi ihminen käynyt. Vai onko elämä oikeasti nykyään paljon vaikeampaa?

Vuosia toistaiseksi nolla

Eipä aikaakaan, kun talossamme asuu 1-vuotias. Vai pitäisikö sanoa 12-kuukautinen, niinkuin ulkomailla? Lasketaankohan sitten enää viikkoja mukaan ikään, niin kuin nyt. "No meidän poika on nyt yhdeksän kuukautta ja kolme viikkoa"... En muista kuulleeni, että jonkun pikkuhemmon iän ilmoitettaisiin olevan esimerkiksi vuosi ja viikko.

Onpa kyllä kliseistä, mutta aivan pakko todeta (kun se nyt on vaan totuus!): mihin kaikki nämä kuukaudet yhtäkkiä kuluivat? Missä me oltiin ja olinko mäkin siellä? Jos aikuisena aika kuluukin nopeammin kuin lapsena, niin äitinä aika ei mitään kulu, se pikemminkin katoaa mustaan aukkoon.

Aktiivinen unohdus

Mielellään jättäisin kokonaan kommentoimatta, mutta paha ilmaista mitä jättäisi kommentoimatta jos ei siitä mitään kirjoita...Siis Kauhajoesta.

Se aseen kanssa hosunut pitäisi jättää eloon, mutta vaieta kuoliaaksi tai ainakin paheksua hengiltä. Tragedioiden valitusvirret ovat jo nimittäin nostaneet eräätkin pellet täysin ansaitsemattomaan julkisuuteen. Tässä sitten odotellaan, koska seuraava tasapainoton haluaa viime teoikseen jäädä jos ei historiankirjoihin niin iltapäivälehtiin.

Mahtaakohan sitä enää edes myöhemmin jaksaa muistaa, missä oli silloin kun tästäkin kuuli. Järkytyksen voimalla muistan ainakin WTC:n uutiset (koulupäivän jälkeen ystävän poikakaverilta puhelimessa) ja viime marraskuun koulusurmat (synnytyksestä toipumassa osastolla nyyttini kanssa), mutta nähtäväksi jää, voiko näin vittuuntuneena ihminen muistaa yhtään mitään.

Kiitos nyt kumminkin

Ahmin eilen ja tänään Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin Ei kiitos. Kyllä oli pirullisen hauskaa tykitystä, Härköseltä onkin uponnut kaikki paitsi ehkä se itsarikirja ja Juhannusvieras, joka oli jotenkin ihan platku. Tällä kertaa dialogi oli joissain kohdin niin hulvatonta, että jouduin esittämään sieltä kohtia miehelleni, joka ei tietenkään päässyt katkelmista kärryille. Tänään palelin poikasen päiväunien ajan puiston penkillä lukemassa ja hytkytin samalla varmuuden vuoksi vaunuja toisella jalalla, etteivät unet vaan "ihan vielä" keskeytyisi.

Itse asiassa kuulin kirjasta otteita jo viime maaliskuussa Lahden kirjamessuilla, jossa Härkönen esitteli tulevaa romaaniaan: naurettiin tyttökaverin kanssa silloinkin aika älyttömästi. En sitten tiedä, kannattaako kirjaa kumminkaan lykätä miehen luettavaksi, kun messuillakin se jo ihmetteli Härkösestä, että miten voi ihminen olla noin inhottavan ilkeä. Onko tässä nyt joku sukupuolten välinen kuilu.

Onni on öinen puisto

Voi tätä onnea ja auvoa. Bebis oli ex tempore yötä mummulassa ja talossa nukuttiin pitkään. Totta kai kuitenkin heräsin hämmästyneenä jo kuuden maissa hiljaisuutta kuunnellen. Outoa hiljaisuutta. Uni palasi pätkittäin ja sain pinnisteltyä sängyssä puoli yhteentoista. Silloin aloin jo ihmetellä, eikö pienhenkilöä jo kohta tuoda vankkureillaan.

Pakko myöntää, että vapaailta kyllä meni vähän keskinkertaisuuden puolelle, kun se tuli niin äkkiä. Keskinkertaisuuskin voi kuitenkin joskus olla parasta. Lähikuppilan perussapuskan ja oluen kruunasi mieheni jakamaton seura - harvinaista. Kävely kahdestaan yön pimeydessä puiston halki kotiin käsi kädessä palautti hetkeksi romantiikan tajun vauvoittuneeseen päähän. Illan BB-jakso (hyvissä ajoin tallennukseen laitettu) hipoi sekin rähinöineen ja Duudsoneineen täydellisyyttä. Enpä lähtisi reklamoimaan.

Mama burlesque

Nykyään on tarkka siitä, miten vapaailtansa (ulko-sellaisen) viettää. Koska niitä on vauvaperheessä kohtalaisen harvassa, kallisarvoista iltaa ei missään nimessä halua tuhlata keskinkertaisuuksiin. Jos ilta sitten sellaiseksi osoittautuukin, se ottaa pannuun. Keskinkertaisuutta voi välttää muun muassa kieltäytymällä tylsistä vaatteista, baareista ja juomista sekä bussipysäkillä värjöttelystä. Seurakin kannattaa valita harkiten ja hyvällä maulla.

Luin bileistä, joiden tajusin sopivan vapaailtojen aatelointipyrkimykseeni kuin nenä päähän: burleskifestarit! Osui ja upposi. Jo pelkkä festarikostyymin suunnittelu sytyttää valot univelkaiseen päähäni. Täältä tullaan, minä ja kilo irtoripsiä!

Käsitöitä

Talven tullen tekee mieli neuloa tai virkata jotakin lämmikettä. Itse tehdyssä on vielä jotakin psyykkistä lisälämpöä...Omistan kaksi Stitch 'n Bitch -ohjekirjaa, joissa on sikamakeita neulonta- ja virkkausohjeita. Joitakin olen toteuttanutkin ja kuin ihmeen kaupalla onnistunut.

Piti kutoa poikaselle sukat, mutta pitkän lykkäämisen jälkeen löysin kirpparilta jonkun nopeamman puikottajan sarjatyönä tekemät villasukat neljällä eurolla, jotka sitten vähän haikealla fiiliksellä ostin. Se psyykkinen lisälämpö jäi nyt hankkimatta (ei taitaisi kyllä lapsi siitä piitatakaan), mutta säästinpähän vaivan lisäksi myös lankarahat.

Askelia

Hotellileikit sekoittivat eilen pakkaa BB:ssä. Marianna katosi. Niko hassutteli.
Bébétalossa käveltiin eilen kuusi, tänään yhdeksän askelta. Arvatkaa, kumman talon spektaakkeli oli henkeäsalpaavampi?

Noh, myönnettäköön, että joskus kyllä BB:n eksentrikot vievät voiton.

Tervetuloa taloon

Mielessä on ollut vaikka miten luovia aloituksia ja päivänpolttavia puheenaiheita. Koko päivän olen taaperon kanssa kontatessa niitä miettinyt ja myhäillyt oikein tyytyväisenä itseeni. Päivän lehdestä poimin tiskipöydän ääressä seisaaltaan hyviä ideoita kun ipana roikkui lahkeessa. Puuron syötin toisella kädellä ja pohdiskelin samalla teemoja.

Ajatustyö on ainakin tehty. Nyt on vaan jo niin kiire katsomaan BB:tä, että isken luovat korttini pöytään vasta huomenna...Mihin se aika hupenee, vastahan kello oli kahdeksan, lapsukainen nukahti, ja piti olla kokonaista kaksi tuntia hassattavana?