Luulisi, että lapsen tarhadebyytti olisi ollut äidille jonkinsortin mahdollisuus lepoon ja yli vuoden kestäneestä hässäkästä palautumiseen. Samaan syssyyn on vielä toteutettu viikonlopun äitipoissaolo tissiriippuvuuden vähentämiseksi sekä nakitettu yöheräämiset isälle, joten kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla ns. tokenemaan päin. Mutta ei. Olo (ja mahdollisesti ulkonäkökin) on kuin jyrän alle jääneellä. (Ei, en käyttänyt vapaaviikonloppuani pub crawlingiin, joten sekään ei selitä tätä.)
Voiko olla, että synnyttäneissä ja imettävissä äideissä jylläävät ihme-piriste-doping-hormonit olisivat tähän asti vaikuttaneet, mutta jättivät pirulaiset minut oman onneni nojaan heti kun aloin viettää useampia tunteja peräkkäin ilman jälkikasvuani?
Seurataan tilannetta. Ehkä tässä on käynyt niinkuin tunnollisen työntekijän lähtiessä lomalle - heti kun vaihtaa vapaalle, iskee hirveä tauti, ja lomalainen palailee töihin vietettyään laatuaikaa sängyssä kuumemittari seuranaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti