Tähän mennessä olen ollut vallan tyytyväinen saadessani ihan rauhassa olla yhden menninkäisen äippä. Joskus jo ennen ykkösen olemassaoloa mietin, että neljän vuoden väli lastenteossa olisi ideaali. En ole koskaan oikein ostanut ajatusta, että alle kolmivuotiaita pitäisi huushollissa olla enemmän kerralla, vaikka jotkut sitä mieltä ovatkin (ja kiitettävästi avautuvat aiheesta, terveisiä anopille). Argumentti "sitten niistä on seuraa toisilleen kasvaessaan" jne. eivät ole minulle riittäneet motiiviksi tuplata hankaluuksia ja valvomisia. Vaikka kaipa siinä ilokin tuplaantuisi, mene ja tiedä.
No. Nyt, tai oikeastaan jo kohta puoli vuotta sitten, olen vihdoin tullut siihen pisteeseen, että haluan sen kakkosen. Siippakin oli myötämielinen, joten ehkäisy lopetettiin. Ajateltiin kuitenkin, että annetaan nyt vaan asioiden kulkea omalla painollaan eikä varmasti kylla aleta laskea mitään varmoja päiviä jne. Sieltä se tulee kun on tullakseen! Ehkä jo tänään!
Ei muuten tullut. Rento meininki on uhkaavasti vaihtumassa tiukkismaiseksi ovulaation vahtaamiseksi. Olen kiitettävästi oppinut monen vuoden tauon jälkeen uudestaan laskemaan kiertoni (joka on perkeleellisen epäsäännöllinen), googlannut ovislaskurit ja mankunut miestä telkkarin äärestä lapsentekoon. Jonakin hellänä hetkenä olen myös yllättänyt itseni ajattelemasta, onko senkertaisesta sekstailusta nyt hyötyä. Voisiko pahempaa seksintappaja-ajatusta olla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti