Onnistumisia lattialla, pöydässä ja jäällä

Lasten kanssa on ihanaa se, kun saa lähes päivittäin olla mukana todistamassa uusien taitojen harjoittelua ja oppimista. Sitä riemua, kun joku aluksi hankala asia onnistuukin!

Sunnuntailapsi on silminnähden tyytyväinen, kun pääsee hivuttautumaan lattialla suuntaan jos toiseenkin käsillä työntäen tai jaloilla itseään pyörittäen. Vielä hän ei konttaa, mutta ei siihen kyllä enää paljon tarvita. (Voisko sitä konttaamista vähän lykätä vielä, niin että eteenpäin pääsisi vasta, kun tullaan Thaimaasta takaisin kotiin...? t. äiti) Kiinteiden syöminen on edennyt mahtavasti. Äidin pikku linnunpoikanen aukoo suutaan niin aamupuurolle, kasvissoseille kuin hedelmäsoseillekin. Alan olla luottavaisin mielin, että kahden viikon lomamatkalle saadaan mukaan jotain sopivaa murua rinnan alle eikä tarvitse mennä pelkällä maitotankkauksella.

Esikoinen on tänä talvena kunnostautunut luistelukentällä. Olin hänen kanssaan kahdestaan kentällä joskus joulunpyhinä, ja kauden ensimmäinen luistelu sujui - no, siinähän se meni eteenpäin köpötellen ja välillä kaatuillen :) Yritin neuvoa, että pitäisi välillä lakata juoksemasta ja antaa jään liu'uttaa, mutta ei äitiä kuunneltu. Sitkeästi kaveri kuitenkin köpötti menemään ja riemu oli suunnatonta.

Pari seuraavaa kertaa poitsu oli luistelemassa isänsä kanssa. Muutama päivä sitten pääsin mukaan kentän laidalle ja - mitä ihmettä?! Jätkähän oli oppinut luistelemaan ihan oikeasti! Ei tietoakaan tönkköjaloista - pieni vihreä ukkeli tosiaan luisteli ja kaarteli minihokkareillaan ympäri kenttää, hyvä kun valokuvaaja pysyi perässä. Pysähtyminen tapahtui hienolla polviliu'ulla. Jarruttaminen onkin esikoisen mielestä aivan yliarvostettua, asia on kyllä huomattu niin laskettelumäessä kuin polkupyöräreissuillakin...

Blogihaastetta

Joku on käynyt blogissani! Sain haasteen (kiitos tänne!), jonka tavoitteena on uusien kivojen (alle 200 seuraajan) blogien löytäminen ja tunnetuksi tekeminen. 

Blogihaaste
Kerro itsestäsi 11 satunnaista asiaa. Vastaa myös 11 kysymykseen, jotka haasteen antaja on esittänyt. Välitä haaste 11 uudelle blogille ja esitä heille 11 kysymystä. Ei takaisinhaastamista.

Yksitoista random-asiaa Rouva K:sta
1. Olen kosinut miestäni sekä kihla- että naimisiinmenovaiheessa. Ilmeisesti oikeaan aikaan, koska molemmilla kerroilla onnistui. Olisimme menneet naimisiin jo 4.4.2004 klo 04.04, jos olisimme voittaneet maistraatin arvonnassa. Koska oli huono arpaonni, hääpäivä lykkääntyi (vuosiksi). En nyt muista, mikä maistraatti näitä arvontoja järjesti...

2. Jos pitäisi valita, eläisinkö jossain jäätävän kylmässä vai valuvan helteisessä paikassa, valitsisin viimemainitun, ihan kuulkaa silmää räpäyttämättä. Siesta, luvallinen kiireettömyys ja näennäinen aikaansaamattomuus tekevät hyvää syntymäkireälle pipolle. Ei mikään Grönlanti.

3. En muista lapsuuden haaveammattejani. Yläaste-lukioiästä muistan kaksi: maskeeraaja sekä elokuviin ja tv-sarjoihin suuntautunut kielenkääntäjä. (En ole näistä kumpikaan.)

4. Minulla on suuria vaikeuksia heittää tai antaa pois vaatteita, esineitä, kirjoja, lehtiä jne. koska haluaisin säilyttää ne kaikki odottamassa uutta tulemista tai sitä, että vielä jonakin päivänä luen ne kaikki (lehdet ja kirjat) uudestaan, teen niistä fiksuja muistiinpanoja tai kokoan niistä leikekirjan. Miehen mielestä talo on täynnä romppoolia.

5. Ehkä hienoimmat saavutukseni ikinä ovat gradu, lapset sekä tietyt pitkät ja kantavat ystävyyssuhteet. En laita saavutuksia järjestykseen, koska ei niitä voi vertailla keskenään.

6. Sarkasmi on vaikea tyylilaji, mutta haluaisin onnistua siinä. Huomaan vanhoista blogiteksteistäni, että en kumminkaan ole enää yhtä sarkastinen kuin ennen.

7. Osaan laittaa kieleni rullalle.

8. Osaan tehdä solmun kirsikanvarteen suussani (tää näytettiin joskus Twin Peaksissä!).

9. Pidin rakennekynsiä kolme vuotta, mutta kuopuksen synnyttyä ne lakkasivat pysymästä.

10. Matkustan mieluiten junassa.

11. Yksitoista on onnenlukuni!

11 vastausta haastajalleni:

1. Miksi pidät blogia?
Kirjoittaminen jäsentää ajatuksiani ja harjoittaa aivonystyröitäni. Ennen blogivuosia kirjoitin päiväkirjaa, mutta jotenkin sen yksityisyys laiskistutti kirjoittamaan huonommin ja jankkaamaan samoista aiheista. Ajatus, että tekstiäni voivat lukea muutkin, terävöittää sanaa. Silti en ajattele kirjoittavani muille vaan itselleni - hieman ristiriitaista. Toinen blogini, Ruuhkavuoden käsikirja, on kalenterinomainen käsikirja, josta teen eri aihepiirien käytännön opasta. Melko suureellista! Mutta kun muuten ei muista mitään ikinä.

2. Lempivuodenaikasi?
Kesä. Lämmintä ja valoisaa mulle, kiitos.

3. Missä olet hyvä?
Ruoanlaitossa. Kuuntelemisessa.

4. Mikä on luonteenvahvuutesi?
Periksiantamattomuus. Lojaalius.

5. Suurin intohimosi?
Perunalastut.

6. Paheesi?
Laiskottelu. Perunalastut. Onko mulla nälkä?

7. Mikä on tärkeintä elämässäsi?
Onnellinen perhe.

8. Jos voisit muuttaa yhden asian arjessasi, niin mikä se olisi?
Enemmän aikaa itselle, ja itselle selkeä suunnitelma, mitä sillä ajalla teen itseni hyvinvoinniksi.

9. Mikä on suurin unelmasi?
1) Kirjoittaa työkseni.
2) Asua joskus perheen kanssa ulkomailla, kasvattaa lapsistani suvaitsevaisia maailmankansalaisia.

10. Mitä voisit tehdä päästäksesi lähemmäs sen toteutumista?
1) Lienee syytä kirjoittaa.
2) Esitellä lapsille toisten maiden arkea ja kieliä, keskustella heidän kanssaan niistä, matkustella....ja löytää työpaikan miehelle jostain ulkkareista :)

11. Mitä teet työksesi?
Autan opiskelijoita kansainvälisyysasioissa.

11 kysymystäni haastetuille:

1. Miksi kirjoitat blogia?
2. Mihin mielestäsi perustuu blogin pitämisen jatkuvasti kasvava suosio?
3. Miten keksit blogikirjoitustesi aiheita?
4. Luetko, ja jos, niin mitä? Mitä juuri nyt?
5. Jos saisit päättää aivan vapaasti, mitä tekisit työksesi, mitä se olisi?
6. Jos saisit syödä loppuelämäsi vain yhtä ruokaa, mikä se olisi?
7. Tärkein tavarasi? 
8. Tärkein ihmisesi?
9. Mottosi?
10. Suurin unelmasi?
11. Mitä voisit tehdä päästäksesi lähemmäs sen toteutumista?

Mielelläni haastaisin mukaan yksitoista blogia - mutta aika monet blogit, joita luen, ovat kyllä jo ylittäneet kahdensadan seuraajan rajapyykin...Joten joudun kyllä tyytymään vähempään, tai postauksen lähettämiseen menee pieni ikuisuus! Ja hei, jos haastetuista jollakulla on jo yli 200 seuraajaa, älkää ottako tätä loukkauksena, vaan ihan mielettömänä suosionosoituksena :)

Haastan:

http://helsinkiinstyle.wordpress.com/
http://sanniseppa.blogspot.fi/
http://epataydellinennainen.blogspot.fi/
http://mmamapee.blogspot.fi
http://uutistoimistoanselmi.blogspot.fi/

Joka ilta kun lamppu sammuu...

...meillä juostaan. Aiemmin vähän jo avauduinkin esikoisen "iltatoimista" (täällä).

Yli kahden vuoden ajan (vai joko tästä tulee kolme??) iltaan on kuulunut yhdestä kahteenkymmeneen sängystä nousua. Jos ei muuta, niin on pissahätä, vaikka on juuri käyty. Suosikkia on myös lymyillä nurkissa vanhempia vaklaamassa. Lisäksi keskellä yötä oli pitkään tapana hortoilla vanhempien sänkyyn (tää on kyllä jo lähes jäänyt pois, jee).

Lääkkeeksi on kokeiltu monenlaista. Iltarutiineista on pidetty kiinni kuin hukkuva oljenkorresta. Joskus oli pahville rakkaudella askartelemani formularata, johon sai autotarran jos ei noussut yhtään kertaa sängystä illalla tai yöllä. Oli myös tarravihko. Kerran kun taas sängystä lähdettiin kuljeskelemaan, huomautin että nyt ei voikaan saada eläintarraa aamulla. No mitä teki lapsukaisemme? Heitti tarravihon ovenraosta: "Emmää olis halunnukaan mitään tarroja!" Tuli vähän aseeton olo. Tarra: ei tarpeeksi motivoiva juttu. Niiden keräämisestä luovuttiin. Olen myös yrittänyt iltalaulun ja -sadun jälkeen jäädä hiukan pitemmäksi aikaa viereen istumaan, jotta sängyssä könyäminen ehtisi loppua ja rapsutukset nukuttaisivat äijän. Olen kuitenkin syvästi sitä vastaan, että lapsen vieressä pitäisi venyä ja vanua tuntikaupalla pitämässä kädestä kiinni - jos ei mitään hätää ole, niin ilta on vanhempien aikaa ja piste.

Pitkän aikaa meni niin, että haahuilijaa vain lähdettiin viemään takaisin sänkyyn, milloin kantaen ja milloin taluttaen, samalla milloin mihinkin pojan mieltä askarruttaviin kysymyksiin vastaillen ja nukkumaanmenosta paasaten. Itselläni on ollut hermo usein todella kireällä. Juuri, kun on päästy elokuvan ääreen/syömään/lukemaan lehteä/keskustelemaan aikuisten juttuja, tulee joku menninkäinen KAKSIKYMMENTÄ kertaa keskeyttämään. Mies on ollut aina paljon pitkämielisempi, mistä sillä sitä pitkää mieltä oikein riittääkin? Ja mikä ihme meidän kaikissa keinoissa mättää?

Vähän aikaa sitten juttelin ongelmasta muiden äitien kanssa ja sain ahaa-elämyksen. Meidän muka-aukottomasta strategiasta löytyi porsaanreikä: me keskustellaan lapsen kanssa aivan liikaa ja turhaan! Siispä sänkyyn palauttamisen lisäksi ei mitään juttuja nukkumaanmenosta, äidin ja isin tekemisistä eikä leijonista/sarvikuonoista/xxx:stä. Syvä hiljaisuus.

Poika on ollut aika hölmistynyt muutoksesta. Selvästi vuorovaikutuksen puute on alkanut rauhoittaa iltajuoksua. Noh, usein vielä tulee se yksi muka-pissahätä. Mutta muutos on ollut positiivinen! Tässä järjestelyssä on hienoa myös se, että samalla tiuskahtelevainen äiti oppii pitämään päänsä kiinni, eikä vaahtoa!

Ikuistetut ystävät

Menneen viikon aikana on ollut jotenkin aikaansaava fiilis. Sosiaalisuus on talven pitkien, hämärien kuukausien jälkeen nousussa (ja ehkä puolen vuoden vauvahuurukin on haihtumaan päin?). Olen vihdoin saanut aikaiseksi/muistanut muistaa tärkeitä ystäviä puheluilla, vierailukutsuilla ja yhteisellä ajalla. Jee!

Eilen kävin Vapriikki Vintage -tapahtumassa, jonne päätin lähteä vaunuilla Sunnuntailapsen kaa ja jonne keksin pyytää yhden ystävän 12-vuotiaan tyttärensä kanssa mukaan. (Edellisvuotinen mainos Fintagen blogissa.) Atelieri O. Haapala valokuvasi siellä muotokuvapotretteja 1900-luvun tyyliin, ihan ilmaiseksi. Ensin oltiin ihan että kai sinne on kauhee jono, ei kai me mennä, ei meillä oo mitään hyviä vaatteitaka ja mitämenyeimenymmitää. Siellä oli kuitenkin tarjolla rekvisiittaakin, ja sain lopulta suostuteltua muun porukan mukaan. Ajateltiin ensin olla perhe - kajalilla oltaisiin piirretty M:lle viikset, niin se olisi pisimpänä voinut olla isä. Joku silinteri vaan päähän ja voilà! M kuitenkin pääsi sitä ennen ilmaiseen 1920-luvun meikkiin (ilmaista ehostustakin oli tapahtumassa tarjolla) joten luovuttiin viiksien piirtelystä sitten. Puvustovalikoimaakin oli aika heikonlaisesti 12-veelle ja muille sen kokoisille eli mulle, joten otettiin sitten, mitä saatiin ja niillä mentiin! Aika sekalainen seurakunta oli kuvassa, hauska muisto jää! Ehkä laitan kuvan tänne, jahka se saadaan...

Atelieri O.Haapala self-portraitissa

Isoveli opettaa

Kun sisaruksilla on liki viisi vuotta ikäeroa, voi odottaa että isoveli opettaa pikkusiskolleen kaikenlaista jo aika varhain. Esimerkiksi karkista tuskin pystyy pitämään kuopusta erossa yhtä kauan kuin esikoista - sitä pienet perässä mitä isot edellä. Ellen sitten piilota isoveikkaa lauantaisin jonnekin komeroon syömään namejaan.

Yhtenä päivänä kuulin, mitä veli jutteli sitterissä istuvalle vauvasiskolleen, kun olin käymässä toisessa huoneessa. "Tiedäkkö sää mitä tarkottaa että on kuollut? Että ei enää koskaan tuu takas! Jos äiti on kuollu niin se ei tuu sua hakemaan. Se on totta, älä naura siinä! Sääkin kuolet."

No niin. Vielä ei puolivuotias paljon onneksi perustanut veikan tarjoamasta informaatiosta, mutta tätä on varmaan odotettavissa paaaaljon tulevinakin vuosina...

Kaikki pilalla!

Esikoisella on vaihe meneillään. Tällä hetkellä se on semmoinen, että äiti on syypää kaikkeen.

Yhtenä päivänä pikkujätkä askarteli ja tarvitsi apua teipin leikkaamisessa. No, teippi oli jo sen verran solmussa, että ruttasin ensimmäisen palan ja leikkasin uuden. Virhe. "Äiti, miks sä teit noin, mä olisin halunnut sen! Nyt sä äiti pilasit kaiken!"

Tänään piti jäädä pois bussista vaunujen kanssa ja hoputin esikoista nousemaan penkiltä kun oltiin juuri tulossa pysäkille. Kaveri vain röhnötti tuolissa ja ummisti vielä silmänsäkin, vaikka jo kohtalaisen kovaan ääneen kehotin nostamaan pyllyn penkistä ja suuntaamaan ovesta ulos. Lopulta ohjasin vaunut ulos ovesta poitsu tiukasti käsipuolessani. Ulkona oltiin sitten sydänjuuria myöten loukkaantuneita. "Miks äiti aina täytyy etukäteen mennä ovelle mä olisin halunnut nukkua siihen asti kun ovet avataan äiti taas sä pilaat kaiken!"

Piti olla mielessä vielä monta juttua, mitä äiti pilasi männäviikolla, mutta enpä enää muista niitä. Pilasin nyt sitten tämänkin jutun!

Pumpulissa hiihtämistä

Lapsivihamielinen Suomi kohtaa Valittaja-Suomen ja Pumpuli-Suomen oikein big time tässä turkulaislasten hiihtorajoituskeskustelussa.

Turun kaupungin liikuntapalvelukeskukseen on siis tullut ihmisiltä valituksia "ladulla räpiköivistä pikkuhiihtäjistä", jonka johdosta kaupunki on sitten julkaissut tiedotteen, jossa suositellaan kouluja pitämään lapset pois päähiihtoradalta jossain kilometrin mittaisella, tasaisella harjoitteluladulla. Ihan turvallisuuden vuoksi. (Turun Sanomat). 

Ensinnäkin. Millaiset ihmiset soittavat jonnekin valittaakseen lapsista ladulla? Eikö niitä nyt vaan voisi ohittaa ja jatkaa sitä hiihtämistä? Haiskahtaa lapsivihamielisyyden lisäksi siltä, että vinkuminen asiasta kuin asiasta koetaan ihmisoikeudeksi eikä muita kanssaliikkujia tarvitse ottaa huomioon tai sietää. "Minulla on oikeus!" Valittajasuomalaiset liikkeellä. Toiseksi. Miten on mahdollista, että kaupunki taipuu tällaisten valittajien edessä ja asettaa rajoituksia julkisten paikkojen käyttöön? Veronmaksajia ne lapsetkin ovat, vaikka eivät vielä itse niin vanhempiensa kautta. Kaupunki vetoaa asiassa lasten turvallisuuteen. Tätä on oikein korostettu kaupungin seuraavassa tiedotteessa, joka julkaistiin, kun haluttiin oikaista käsitys, että Turku haluaisi lapset pois laduilta. (Tiedote julkaistu Voicen sivuilla) No niin. Pidetään ne lapset pumpulissa, niin niitä ei satu.

Miltähän turvattomuudelta tässä nyt oikein halutaan lapsia suojella? Ei hiihtolatu nyt niin vaarallinen paikka voi olla, vaikka voi siellä tietenkin kaatua (hirveää!). Pelkällä tasamaalla hiihtämällä natiaiset eivät ikinä opi laskemaan ja nousemaan mäkeä. Pumpulissa ja hätävarjelun liioittelulla kasvaneet, eikun hiihtäneet saavat lähinnä curling-lasten taidot. Vai pelottaako kaupunkia, että lapset ja muut hiihtäjät törmäävät, ja niitä muita sattuu? Jos, niin miksi juuri lasten pitäisi pysyä poissa? Vielä tulee kolmaskin vaihtoehto mieleen, ja se liittyy taas kerran lapsivihamieliseen Suomeen. Jotkut valittajasuomalaiset ovat taatusti vaaraksi lapsille - ja sitä Turun kaupunkikin pelkää ja siksi haluaa lapset eri ladulle.

Kissan päiviä

Kissakuulumisia. Perheemme viides jäsen, Filemon, on ollut jo kaksi viikkoa ja kolme päivää uudessa kodissa koiran kaverina. Mennyt kolme viikkoa on ollut jännittävää aikaa...Ensin deittailtiin Filemonin tulevia perheenjäseniä omassa kodissamme (ekasta tapaamisesta täällä), ja joulun jälkeen olikin aika lähteä automatkalle kaupungin toiselle puolelle lelut, ruuat, raapimispuut ja hiekkalaatikot matkatavarana.

Saavuttuaan uuteen kotiin Filemon halusi heti tutkia kaikki huoneet ja nurkat, mutta samperi sentään, kun koko ajan piti samalla varoa ja kytätä joutumasta koiran kanssa yhteen. Tiina taas olisi ollut niiin halukas haistelemaan uutta kaveria ja sai sitten osakseen sähinää. Sanni-emäntä veikkaili, että Filemon pistää Tiinan tossun alle.

Olen saanut jatkuvasti uutisia Filemonin ensi viikoista uudessa kodissa. Jo alle viikon päästä uuteen kotiin muuttamisesta Filemon alkoi nukkua tuttuun tapaansa ihmisten sängyssä ja hyväksyi Tiinankin läsnäolon samassa huoneessa kanssaan. Kotiutumisen ja sopeutumisen ensi merkkejä. Toisella viikolla F oli jo uskaltautunut haistelemaan Tiinaa kuonosta kuonoon. Enpä olisi ikinä uskonut! Nyt kuulemma yhteiselo sujuu jo tosi hyvin ja keittiössä odotellaan vierekkäin herkkuja. Tosin Filemon ei kuulemma tykkää, kun Tiina haluaisi välillä leikkimielisesti jahdata sitä.

Olen niin ylpeä, kun meidän leuhka rotukissamme on jo näyttänyt olevansa kunnon hiirikissakin. Se on vaaninut ja pyydystänyt vanhassa talossa piileskeleviä hiiriä niin, että isäntäväki voi varmaan kohta luopua hiirenloukuista roskiskaapissaan!

Filemonin puuttuminen kotoa on vähän hämmentävää. Joka huoneessa se tuntuu olevan läsnä, ja kuulen silloin tällöin kissan naukunaakin. Sängyssäkin on tyhjä paikka. Mahtaakohan Filemon koskaan ajatella meitä?

Hoovereita ja konttausharjoituksia

Aika on taas kulunut huimaa vauhtia. Sunnuntailapsi lähentelee jo puolta ikävuotta! Katsaus pikku ilopilleritypyn elämään vuodenvaihteelta:

- Koko marras-joulukuun ylävartalon nostoja päinmakuulla.
- Joulukuun puolivälin tienoilla varpaat suuhun. "Mitkä nää on?"
- Joulukuun lopulla hienoja hoovereita eli lankkuja ja sitten vähän konttausasentoa päälle.
- Loppiaisena varmaan 20 kertaa peräkkäin nousua konttausasentoon ja eestaas hytkytystä.

Liikuntapuolesta voisivat ottaa vanhempansakin mallia!

- Marras-joulukuussa "hiljaiseloa", jonka jälkeen jossain vaiheessa joulukuuta taas kielenkannat irtosivat ensin kimakalla riähkynällä. Sittemmin neitokainen on päästellyt jos jonkinmoista älämölöä. Suosituimmat äännähdykset ovat joko suora ääääääööööööääääääääää tai ä....ä.....ä.
- Kieli on löytynyt ja sitä pidetään ahkerasti huulten välissä :b
- Jos kieli ei ole ulkona suusta, niin alahuuli on suussa. Sitten onkin kiva päästää pfffffff-ääntä. Tai imeskellä alahuulta.

Kommunikoinnissa valtteja ovat tarttuminen vastapuolen nenään/poskeen/korvakoruun/rinnukseen ja iso, hampaaton hymy. Huulilla päristely on aika sylkivoittoista.

Siinähän noita kehityksen virstanpylväitä on kerrakseen! Alkuvuosi on harjoiteltu myös kiinteiden ruokien aloittelua ensin riisi- ja sitten peruna-porkkanavellillä. Hiukan banaania on myös nielty.

Eilen kokeiltiin ensimmäistä kertaa sormiruokaa. Keitin porkkanan ja paloittelin sen lautaselle. Ruokailutuokio meni siten, että äiti piti rystyset valkoisina kiinni lautasesta, jottei se olisi heti alkuunsa lentänyt lattialle. Sitten keräilin porkkananpaloja sylistäni (ja lattialta). Porkkana tuntui kyllä tytölle maistuvan, joskin paloja oli kamalan vaikea saada omaan pikku nyrkkiin. Äidin avustuksella niitä oli kuitenkin ihan kiva imeskellä!

"Tästä mä kohta lähden...Vai meneekö ihan penkin alle? Eikun pöydän?"