Pikku piltti on ollut nyt neljä päivää tarhassa. Päiväkotielämä alkoi mutkattomasti - kun ei ole vielä tarvetta jättää silmäterää toisten hoteisiin aamukasista neljään, pehmeä lasku oli mahdollinen. Ensimmäiset tarhapäivät olivat noin kolmen tunnin mittaisia. Läpimurto saavutettiin tänään, kun lapsonen vietti päiväkodissa seitsemän tuntia ja nukkui siellä mukisematta päiväunensakin. (Kotona päiväunien nukkuminen sisällä on ollut sirkusta, jossa nukuttaminen vie suurinpiirtein yhtä kauan aikaa kuin itse unetkin.)
Ensimmäisinä päivinä istuin kerhojakkaralla seuraamassa sivusta taaperon touhuja ja mietin, että pehmeä lasku taisi olla tarpeen jopa enemmän äidille, 30, kuin pojalle, 14 kk. Lapsihan sulautui joukkoon kuin kala veteen eikä edes pois lähtiessäni ruvennut protestoimaan. Seurasin ihmeissäni ja iloisena, kun kotona lusikkaa heilutellut vempula pisteli tarhan aamupuuroa kiltisti ääntä kohti pikku tuolissaan istuen. (Ei edes syöttötuolissa, josta ei pääse kesken ruuan karkuun..?)
Kiukuttelua on tosin ollut havaittavissa iltaisin kotona. Tämä se on sitten se äidin karu kohtalo. Isi, joka muutenkin on ollut aina päivisin poissa, ei joudu minkäänlaisen ylimääräisen kitinän kohteeksi. Ei kai se nyt mikään ihmekään ole. Lapsen logiikallahan äiti tässä varmaan on se tuhmeliini, joka keksi viedä hänet joka päivä pois kotoa.
1 kommentti:
Hei! Olen lueskellut blogiasi jonkin aikaa, mutta en ole vielä ehtinyt kommentoimaan... Nyt heitän kuitenkin haasteen eteenpäin!
Lähetä kommentti