Kirjaherkuttelua

Sain ilahduttavan kiertoviestin sähköpostiin, voitteko kuvitella. Otsikkona on Pokkareiden vaihto. Kyse on siis kirjavaihtareista: kun itse lähettää yhden lukemansa kirjan meilissä olevan osanottajalistan ensimmäiselle ja lähettää viestin eteen päin kuudelle, voi pian saada postissa jopa 36 kirjaa! Mieletöntä! Ja kätevää, ei tarvitse kuin kävellä postilaatikolle.

Oli kuitenkin vaikeuksia valita sitä yhtä pois annettavaa kirjaa, kun huonoa en halunnut lähettää, ja hyvistä en haluaisi luopua. (Kirjat eivät sentään onneksi rakkaan aviomiehenikään mielestä ole romppoolia.) Valitsin lopulta Herkkusuun kasvatuksen. Toivottavasti se saa vastaanottajassaan aikaan yhtä suurta kaipuuta vanhan hyvän ajan huippuravintoloihin ja maailmanmenoon kuin minussakin!

Äiti ja se

Tiedätte varmaan, kuinka jotkut lemmikinomistajat pitävät tiukasti kiinni siitä, että heidän turrestaan tai muusta karvakerästään puhutaan aina persoonapronominilla hän. Jotenkin ihan söpö tapa, joka osoittaa, että kyse on puhujalle tärkeästä yksilöstä.

Itseltäni ei hännittely luonnistu ollenkaan. Normaalipuheessa en, häpeä myöntää, pysty hännittelemään edes ihmisiä, saati kissanroikaleitamme. Johtuuko Tampereen murteesta vai mistä lie, mutta suussani ei kotioloissa ja tuttujen kesken kerta kaikkiaan muotoudu sana hän. Seitittelyn kohteeksi joutuvat tasapuolisesti ihan kaikki anopista ystäviin. Seitittelystäni ei ihan varmasti voi päätellä mitään arvostuksestani kyseistä henkilöä kohtaan, pikemminkin se-pronomini vain kertoo, että juttelen siitä jossakin vapautuneessa keskustelutilanteessa.

Olinkin aivan sanat solmussa, kun kylään tuli tuttava tyttövauvansa kanssa. Juttelimme niitä näitä, ja huomasin kyllä heti, että äiti viittasi vauvaansa aina nimellä tai hännittelemällä. Kuulostin varmaan keskustelukumppanin mielestä pöljältä, kun jouduin kamalasti miettimään sanamuotojani välttyäkseni sekä seitittelyltä (kun ajattelin sen olevan loukkaavaa) että hännittelyltä (kun en kerta kaikkiaan saanut sitä suustani, yhtä hyvin olisin voinut alkaa samantien puhua kirjakieltä). Omaa lastani seitittelin ihan estoitta (niin kuin aina). On se kyllä erikoista!

Selvityksen makua

Työkkäri l. TE-toimisto on vasta-alkajatyönhakijalle uusi tuttavuus. Tutustuminen alkoi ihan lupaavissa merkeissä: kun kävin toimistossa ilmoittautumassa, sain asiallista ja ystävällistä palvelua. Käynnin jälkeen ajattelin, että ehkäpä työkkäristä saattaa olla jopa apua töitä hakiessa. (Ensin ihmettelin, että kyllähän sitä nyt ihminen pystyy itsekin Mollin sivunsa lukemaan. Selvisi, että toimistolla saattaa olla tarjota joitain muitakin töitä, vähän niinkuin tiskin alta.)

Enää en ole niin varma, että siellä työkkärissä oltaisiin ihan vilpittömästi asiakaspalvelutöissä. Ilmoittauduin nimittäin avoimen yliopiston kurssille ja kyselin sitten kohteliaasti työkkärin Työlinja-sähköpostipalvelusta, mitä tietoja kurssistani pitää välittää toimistoon. (Kuten arvata saattaa, opiskelusta on ilmoitettava TE-toimistoon, jotta he voivat pähkäillä, onko minulla opinnoiltani enää aikaa olla työnhakija.) Työlinjan palvelu tosiaan yllätti. Sain kaikkiaan kolme kertaa vastaukseksi, että minun on "ilmoitettava opiskelusta omaan TE-toimistoon". Valaisevaa.

Ennen kolmatta samantyyppistä "apteekin hyllyltä" -vastausta tuohduin vähän ja rohkenin tiedustella, mitä tarkoitusta varten Työlinja-palvelu oikeastaan on. Toistin myös kysymykseni siitä, mitä tietoja kurssista tulisi toimittaa. Ei vastausta. Sen sijaan Työlinjan asiakaspalvelija toisti uskollisesti vanhan mantran ilmoittamisen tärkeydestä ja vaivautuipa vielä selittämään:

TE-toimistossa tarkistetaan katsotaanko opiskelusi päätoimiseksi, sivutoimiseksi tai harrastustoiminnaksi. Mikäli tulkintaa ei voida heti tehdä, sinulle tehdään selvityspyyntö opiskeleen liittyen ja tässä selvityspyynnössä mainitaan myös ne paperit, mitkä sinun on oppilaitokselta pyydettävä selvityksen liitteeksi. Päätöksen selvitykseesi antaa työvoimatoimikunta.

Olisihan se nyt jo pöyristyttävää, jos asiakas heti kättelyssä voisi toimittaa ne vaaditut tiedot. Kuinka silloin kävisi selvityspyynnön?

Toimetonta

Työnhakijan arki on vaatinut niin paljon netissä roikkumista ja itsensä kehumista hakemuksissa, että bloggaaminen on hetkeksi vallan jäänyt. Vielä ainakaan en muuten lähtisi allekirjoittamaan toteamusta, että toimettomana olo olisi jotenkin hedelmällisen luovaa. As if! Kun on kirjaimellisesti toimettomana, ilman tointa ja tarkoitusta, tuntee itsensä parhaimmillaankin... no, ehkä lintsariksi. Siis sellaiseksi koulusta luvatta poissa olevalta peruskiltiksi teiniksi, jolla on lintsatessaan ihan kivaa, mutta koko ajan pelko pyllyssä, että joku tuttu näkee. - No, mites, eikö o koulua vai mitäs se Anna täällä kaupungilla pyärii? Siinä sitten teini-Anna keksimään selitystä. - Öö, joo siis kouluunhan mää oon menossa, ei se ala ihan viä, myöhästyin yhestä bussista jne.

Sama homma työnhakijalla. Vahingossa jos vähän erehtyy vaan olemaan ja möllöttämään tyytyväisenä vietyään lapsen päiväkotiin, joku henkinen Nina Mikkonen & kumpp. tulee kylään. Työttömänä ja lapsi tarhassa, voi pyhä Sylvi! Nyt sanomalehti kiinni ja vähän äkkiä a) hakemaan lapsi kotiin tai b) soittelemaan potentiaalisille työnantajille.

Pahimmillaan toimettomana olo onkin (empiirisen tutkimukseni mukaan) sitten sitä, että uskoo jo yhden kuukauden työttömyysajassa luisuneensa totaaliseen syrjäytyneisyyteen, ja että yksi työhaastattelu, jonka tuloksena oli kiitos-mutta-ei-kiitos-meili, on yhtä kuin kaikki tulevatkin haastattelut. (Jos niitä haastatteluja edes heruu.) En osaa mitään enkä ole juurikaan kukaan. Olen ylikoulutettu mutta alikokenut mihin tahansa tehtäviin. Ottakaa mut nyt edes joku!