Työnhakijan arki on vaatinut niin paljon netissä roikkumista ja itsensä kehumista hakemuksissa, että bloggaaminen on hetkeksi vallan jäänyt. Vielä ainakaan en muuten lähtisi allekirjoittamaan toteamusta, että toimettomana olo olisi jotenkin hedelmällisen luovaa. As if! Kun on kirjaimellisesti toimettomana, ilman tointa ja tarkoitusta, tuntee itsensä parhaimmillaankin... no, ehkä lintsariksi. Siis sellaiseksi koulusta luvatta poissa olevalta peruskiltiksi teiniksi, jolla on lintsatessaan ihan kivaa, mutta koko ajan pelko pyllyssä, että joku tuttu näkee. - No, mites, eikö o koulua vai mitäs se Anna täällä kaupungilla pyärii? Siinä sitten teini-Anna keksimään selitystä. - Öö, joo siis kouluunhan mää oon menossa, ei se ala ihan viä, myöhästyin yhestä bussista jne.
Sama homma työnhakijalla. Vahingossa jos vähän erehtyy vaan olemaan ja möllöttämään tyytyväisenä vietyään lapsen päiväkotiin, joku henkinen Nina Mikkonen & kumpp. tulee kylään. Työttömänä ja lapsi tarhassa, voi pyhä Sylvi! Nyt sanomalehti kiinni ja vähän äkkiä a) hakemaan lapsi kotiin tai b) soittelemaan potentiaalisille työnantajille.
Pahimmillaan toimettomana olo onkin (empiirisen tutkimukseni mukaan) sitten sitä, että uskoo jo yhden kuukauden työttömyysajassa luisuneensa totaaliseen syrjäytyneisyyteen, ja että yksi työhaastattelu, jonka tuloksena oli kiitos-mutta-ei-kiitos-meili, on yhtä kuin kaikki tulevatkin haastattelut. (Jos niitä haastatteluja edes heruu.) En osaa mitään enkä ole juurikaan kukaan. Olen ylikoulutettu mutta alikokenut mihin tahansa tehtäviin. Ottakaa mut nyt edes joku!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti