Tiedätte varmaan, kuinka jotkut lemmikinomistajat pitävät tiukasti kiinni siitä, että heidän turrestaan tai muusta karvakerästään puhutaan aina persoonapronominilla hän. Jotenkin ihan söpö tapa, joka osoittaa, että kyse on puhujalle tärkeästä yksilöstä.
Itseltäni ei hännittely luonnistu ollenkaan. Normaalipuheessa en, häpeä myöntää, pysty hännittelemään edes ihmisiä, saati kissanroikaleitamme. Johtuuko Tampereen murteesta vai mistä lie, mutta suussani ei kotioloissa ja tuttujen kesken kerta kaikkiaan muotoudu sana hän. Seitittelyn kohteeksi joutuvat tasapuolisesti ihan kaikki anopista ystäviin. Seitittelystäni ei ihan varmasti voi päätellä mitään arvostuksestani kyseistä henkilöä kohtaan, pikemminkin se-pronomini vain kertoo, että juttelen siitä jossakin vapautuneessa keskustelutilanteessa.
Olinkin aivan sanat solmussa, kun kylään tuli tuttava tyttövauvansa kanssa. Juttelimme niitä näitä, ja huomasin kyllä heti, että äiti viittasi vauvaansa aina nimellä tai hännittelemällä. Kuulostin varmaan keskustelukumppanin mielestä pöljältä, kun jouduin kamalasti miettimään sanamuotojani välttyäkseni sekä seitittelyltä (kun ajattelin sen olevan loukkaavaa) että hännittelyltä (kun en kerta kaikkiaan saanut sitä suustani, yhtä hyvin olisin voinut alkaa samantien puhua kirjakieltä). Omaa lastani seitittelin ihan estoitta (niin kuin aina). On se kyllä erikoista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti