Voivoi kun kolottaa, osa 2

Huomasin, että melkein kaksi vuotta on kulunut siitä, kun kuvailin pikkuvauvan äidin vaivoja. Tänä tautisena aikana, kun räkä turskahtelee niin äidillä kuin pojalla, onkin hyvä päivittää näitä kuulumisia.

Sektiohaava- sekä tissikivut ovat toki mennyttä. Korkeintaan se kirpaisee, kun entisiä maitobaareja katsoo - paino sanalla entisiä.

Koska olen nukkunut ainakin hitusen enemmän kuin männävuosina, enkä näin ollen ole enää niin honkkeli, en telo itseäni yhtä paljon kuin vauva-aikaan. Sen sijaan muisti tuntuu olevan lopullisesti hiukan hatarampi. En kyllä edelleenkään saa nukkua yhtä paljon kuin ennen lapsen maailmaantuloa. Enää ei myöskään voi keskittyä mihinkään tekemiseensä rauhassa, joten kaikki hommat jäävät puolitiehen.

Niska- ja hartiakivut ovat olleet välillä poissa vain tehdäkseen comebackin. Välissä helpotti, kun imetysasennot järkevöityivät, ja lapsi alkoi ainaisen kantamisen sijaan kävelläkin. Sittemmin itkupotkuraivarit ja hervottomuuskohtaukset ovat taas vaatineet äidiltä hartiavoimia, eikä hellyydenkipeän sylissä kanniskelukaan nykyään mitään höyhenenkevyttä ole. Onneksi ranteisiin on vissiin tullut ruista kuukausien kuluessa, koska enää en pode niitä kammottavia puutuneita sormia!

Uusi vaiva vauva-aikaan verrattuna on sitten sairastelu. Viimeisen puolentoista vuoden aikana on yhteissairastettu ainakin oksennustauti, kourallinen nuhakuumeita ja jokunen ripuli. Näin sairas en ole aikuisvuosinani aiemmin ollutkaan! Korvatulehduksia en ole sentään saanut, eikä onneksi lapsikaan kuin kaksi kertaa.

Lähdenkin tästä nyt niistämään ja sitten kokeilemaan unisen pikkukaverin kuumeista poskea. Huominen vietetään kotona pyjamassa - äidin työ on taas väliaikaisesti hoiva-alalla korkeakouluhallinnon sijaan.

Lapsen suusta

Arviolta kaksivuotiaasta lähtien poikanen on tuottanut vanhemmilleen hilpeitä hetkiä loistokkailla lausahduksillaan, jotka ovat päivä päivältä nerokkaampia. Joskus, niinkuin tänään, osuu ja uppoaa ihan tosissaan. Tällä kertaa pikkumiehen toteamus ei nyt tarkemmin ajatellen ollut niin kovin hilpeäkään, mutta sitäkin terävämpi huomio. Narisin väsyneenä ja tuohtuneena poikasen isille autossa jotakin siitä, kuinka hänen työhön lähtönsä on joko jumalattoman aikaisin ennen muun perheen heräämistä (aamutoimet ja hoitoonvienti äipän vastuulla) tai vaihtoehtoisesti mies vanuu vielä sängyssä, kun on jo minun ja pojan töihin ja hoitoonlähdön aika (ja taas kerran aamutoimet ja hoitoonvienti äipän vastuulla). Perussettiä. Takapenkiltä kuului heti perään: "Äitiäiti, sinä puhut isille rumia".

Jos setä olis täti ja kuu olis juustosta

Haluaisin toisen lapsen. Haluaisin myös olla työssä käyvä ihminen, joka pääsee äitiyslomalle työpaikaltaan, joka olisi vielä olemassa, kun taas haluaisi kömpiä kotipesästä ihmisten ilmoille.

Noh, kaikkeahan saa aina haluta. Koska on akateemisessa pätkätyössä, ja työsopimus on kirjoitettu vain joulukuulle, saisi kyllä olla varovainen lapsitoiveissaan. Hyvässä lykyssä sopimukseni uusitaan ensi vuodelle, ja sitten tulevaisuuteni olisi taas määräaikaisesti turvattu. Jos taas pamahtaisin paksuksi väärään aikaan (eli jo tänä vuonna), olisi varmaan haudattava haaveet sopimuksen jatkosta. Jos taas raskautuminen lykkääntyisi ensi vuoden puolelle, mikä kai olisi töiden jatkumisen puolesta suotavaa, pääsisin vielä nauttimaan seuraavasta pätkästä, kunnes koittaisi äitiysloman ja sitä myötä työttömyyden aika.

Jos ja jos ja muutama konditionaali päälle. No kunhan ei sitku!

Relax, baby

Kun tämä blogi näki päivänvalon kaksi vuotta sitten, olin oikeasti vauvan äiti. Nyt ne ajat alkavat objektiivisesti katsoen olla takana päin, sillä bebe täyttää jo kohtapuoliin kolme vee. (Subjektiivisesti katsoen pikkujätkä tietenkin on vielä vauvani. Halusi tai ei.)

Tähän mennessä olen ollut vallan tyytyväinen saadessani ihan rauhassa olla yhden menninkäisen äippä. Joskus jo ennen ykkösen olemassaoloa mietin, että neljän vuoden väli lastenteossa olisi ideaali. En ole koskaan oikein ostanut ajatusta, että alle kolmivuotiaita pitäisi huushollissa olla enemmän kerralla, vaikka jotkut sitä mieltä ovatkin (ja kiitettävästi avautuvat aiheesta, terveisiä anopille). Argumentti "sitten niistä on seuraa toisilleen kasvaessaan" jne. eivät ole minulle riittäneet motiiviksi tuplata hankaluuksia ja valvomisia. Vaikka kaipa siinä ilokin tuplaantuisi, mene ja tiedä.

No. Nyt, tai oikeastaan jo kohta puoli vuotta sitten, olen vihdoin tullut siihen pisteeseen, että haluan sen kakkosen. Siippakin oli myötämielinen, joten ehkäisy lopetettiin. Ajateltiin kuitenkin, että annetaan nyt vaan asioiden kulkea omalla painollaan eikä varmasti kylla aleta laskea mitään varmoja päiviä jne. Sieltä se tulee kun on tullakseen! Ehkä jo tänään!

Ei muuten tullut. Rento meininki on uhkaavasti vaihtumassa tiukkismaiseksi ovulaation vahtaamiseksi. Olen kiitettävästi oppinut monen vuoden tauon jälkeen uudestaan laskemaan kiertoni (joka on perkeleellisen epäsäännöllinen), googlannut ovislaskurit ja mankunut miestä telkkarin äärestä lapsentekoon. Jonakin hellänä hetkenä olen myös yllättänyt itseni ajattelemasta, onko senkertaisesta sekstailusta nyt hyötyä. Voisiko pahempaa seksintappaja-ajatusta olla?

Uusi tuleminen (kopkop)

Koputan varoen ja kurkkaan Bébétaloon, jonka jätin taakseni yli puolitoista vuotta sitten. Kappas! Ei ollenkaan niin paljon hämähäkinseittiä ja tunkkaista ilmaa kuin voisi olettaa! Kyllä tästä pienellä pintaremontilla selvitään, jahka nyt jaksaa maalisutiin tarttua. Ensinnä voisi käydä taas taloksi.