Joka ilta kun lamppu sammuu...

...meillä juostaan. Aiemmin vähän jo avauduinkin esikoisen "iltatoimista" (täällä).

Yli kahden vuoden ajan (vai joko tästä tulee kolme??) iltaan on kuulunut yhdestä kahteenkymmeneen sängystä nousua. Jos ei muuta, niin on pissahätä, vaikka on juuri käyty. Suosikkia on myös lymyillä nurkissa vanhempia vaklaamassa. Lisäksi keskellä yötä oli pitkään tapana hortoilla vanhempien sänkyyn (tää on kyllä jo lähes jäänyt pois, jee).

Lääkkeeksi on kokeiltu monenlaista. Iltarutiineista on pidetty kiinni kuin hukkuva oljenkorresta. Joskus oli pahville rakkaudella askartelemani formularata, johon sai autotarran jos ei noussut yhtään kertaa sängystä illalla tai yöllä. Oli myös tarravihko. Kerran kun taas sängystä lähdettiin kuljeskelemaan, huomautin että nyt ei voikaan saada eläintarraa aamulla. No mitä teki lapsukaisemme? Heitti tarravihon ovenraosta: "Emmää olis halunnukaan mitään tarroja!" Tuli vähän aseeton olo. Tarra: ei tarpeeksi motivoiva juttu. Niiden keräämisestä luovuttiin. Olen myös yrittänyt iltalaulun ja -sadun jälkeen jäädä hiukan pitemmäksi aikaa viereen istumaan, jotta sängyssä könyäminen ehtisi loppua ja rapsutukset nukuttaisivat äijän. Olen kuitenkin syvästi sitä vastaan, että lapsen vieressä pitäisi venyä ja vanua tuntikaupalla pitämässä kädestä kiinni - jos ei mitään hätää ole, niin ilta on vanhempien aikaa ja piste.

Pitkän aikaa meni niin, että haahuilijaa vain lähdettiin viemään takaisin sänkyyn, milloin kantaen ja milloin taluttaen, samalla milloin mihinkin pojan mieltä askarruttaviin kysymyksiin vastaillen ja nukkumaanmenosta paasaten. Itselläni on ollut hermo usein todella kireällä. Juuri, kun on päästy elokuvan ääreen/syömään/lukemaan lehteä/keskustelemaan aikuisten juttuja, tulee joku menninkäinen KAKSIKYMMENTÄ kertaa keskeyttämään. Mies on ollut aina paljon pitkämielisempi, mistä sillä sitä pitkää mieltä oikein riittääkin? Ja mikä ihme meidän kaikissa keinoissa mättää?

Vähän aikaa sitten juttelin ongelmasta muiden äitien kanssa ja sain ahaa-elämyksen. Meidän muka-aukottomasta strategiasta löytyi porsaanreikä: me keskustellaan lapsen kanssa aivan liikaa ja turhaan! Siispä sänkyyn palauttamisen lisäksi ei mitään juttuja nukkumaanmenosta, äidin ja isin tekemisistä eikä leijonista/sarvikuonoista/xxx:stä. Syvä hiljaisuus.

Poika on ollut aika hölmistynyt muutoksesta. Selvästi vuorovaikutuksen puute on alkanut rauhoittaa iltajuoksua. Noh, usein vielä tulee se yksi muka-pissahätä. Mutta muutos on ollut positiivinen! Tässä järjestelyssä on hienoa myös se, että samalla tiuskahtelevainen äiti oppii pitämään päänsä kiinni, eikä vaahtoa!