Tuulella

Pari päivää on tuullut niin, että tukka lähtee. Täällä Perpignanissa taitaakin tuulla aika usein ja lujaa, sillä leikkipuistotkin suljetaan kokonaan tietyn tuulennopeuden vallitessa. Etteivät lapset lähtisi lentoon?

Hyödynsin puhuria pyykin kuivattamiseen. Kuivausrumpuun tottuneena hulmuavien lakanoiden ripustaminen ulkopyykkitelineeseen olikin jännää.

Kova tuuli kävi eilenkin, kun tehtiin pieni automatka lähiympäristöön. Osuimme Cap Leucate'iin ja majakalle. Siellä tulikin hyvälle tuulelle - tuntuu lämmittävältä vain kerrassaan joutua jonnekin, minne ei koskaan suunnitellut menevänsä, ja löytää sieltä jotain kaunista!

Chez nous

Chez nous, meillä. Viikko Ranskassa on takana. Nähty aurinkoa, kevätkukkien loistoa, muutama nähtävyys ja leikkipuisto, monta boulangerieta ja kauppaa koluttu, syötetty takapihalla asuvia kilpikonnia, kestitty vieraita. Jokohan nyt arki alkaa? Ei taida olla mahdollista näissä ympyröissä, eihän?

Tilaustöitä

Sitähän sanotaan, että on hyvä antaa lasten kotona auttaa. Että antaa niille ikään sopivia tehtäviä, jotta voivat osallistua ja tuntea itsensä hyödyllisiksi ja osaaviksi. (Kaikki vanhemmat varmasti tietävät, että joskus tämä ns. tehtävien jako saattaa aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta ei siitä sen enempää nyt tässä. Eieiei! Älä kaada taikinakulhoa! Aaaa! Vielä ei saa lyödä vasaralla, isin sormi on alla!)

Yhdessä asiassa meidän viisivuotias apulaisemme on aivan lyömätön. Itse asiassa äiti on tässä hommassa vain materiaaliassistentti, ja mestari hoitelee loput: onnittelukortit! Ei tarvitse kuin vihjaista, että kortille olisi tarvetta, niin herra taiteilija virittelee puuvärinsä/tussinsa/siveltimensä valmiiksi ja ehtymättömästä idea-arkustansa kaivelee korttiin sopivan kuva-aiheen. Joskus assarinkin kuvatoiveita noudatetaan.

Isin synttärikorttia varten poika tiedusteli hienovaraisesti tulevalta sankarilta, mistä tämä tykkää. Vastaukset kahvista ja auringosta eivät ilmeisesti tyydyttäneet taiteilijan ambitioita, joten paperille alkoikin piirtyä Darth Vader valomiekkoineen, "koska mä tykkään TsaarWaashista". Äitiä vähän jännitti lopputulos. Mutta aivan turhaan - mestarin näkemys ei pettänyt tälläkään kertaa. Ja kyllä toiselle puolelle mahtui vielä piirtämään kahvikupin ja murokulhon isin aamupalaksi.

Tuo Darthin kaveri on Yoda. Ei ollut ihan varma taiteilija tästä asiasta kyllä.

Pieniä loppuja

Yli viisitoista vuotta koti on tarkoittanut aina kahta asiaa. On siis ollut kotikoti (aina sama) ja koti (milloin missäkin kaupungissa ja rakennuksessa). On menty kotiin ja kotiinkotiin. Vieläkin perheellisenä ja talollisena ihmisenä joskus huomaan sanovani, että meillä sitä ja meillä tätä ja tarkoittanut kotikotia, vaikka enhän mä asu kotonakotona, vaan omassa kodissani.

Kotikoti, siis lapsuudenkoti, on se paikka, jonka nurkat tuntee läpikotaisin. Joka huone on tuttu ja tuo mieleen muistoja. Olkoonkin, että viime vuosina ei enää ole välttämättä löytänyt ihan kaikkien kippojen ja jauhopussien paikkaa keittiönkaapeista, niin viimeistään oman entisen huoneen barbijemma on henkinyt tuttua, turvallista ja rauhoittavaa pysyvyyttä. Lapsuudenkoti on oman kodin lisäksi ainoa paikka, jossa on täysin, no, kotonaan.

Vanhempani ovat asuneet lapsuudenkodissani Pispalassa näihin päiviin saakka. Olen saanut nauttia monet vuodet Pispalan jylhistä ja värikkäistä maisemista, poimia kesäisin takapihalta litroittain vadelmia ja tähytä kimaltavalle Pyhäjärvelle, huumaantua juhannusruusujen tuoksusta pihassa, tassutella villasukissa puulattioilla, lämmitellä puuhellan tai takan edustalla talvipakkasilla, saunotella Aito-kiukaan pehmeissä löylyissä. Palata vielä lapsuusvuosien jälkeenkin rakkaaseen taloon ja sen villin rehevään pihapiiriin. Talosta on tullut myös mummula.

Nyt talosta tulee ehkä jonkun muun lapsuudenkoti. Muuttoauto kuljettaa mummulan asukkaineen tänään lähemmäs meitä, rivitaloon, jossa on tiiviimmät lattiat, vähemmän viidakkoa pihassa ja remontoidut huoneet. Hyvä sekin. Mummu ja vaari saavat enemmän aikaa hengähtää. (Ja matkustella rauhassa, kun puutalo ei kutsu huolenpitäjiään.)

Mutta tänä pääsiäisenä lapsuus loppuu taas vähän ja aikuisuus tuntuu todellisemmalta kuin eilen.

Kehitys kehittyy

Sunnuntailapsen kehitys on ottanut lähiaikoina jättiloikkia. Kun vähän aikaa sitten tuntui, että aina jonkun kysyessä toistin samat litaniat lapsukaisen tekemisistä ja osaamisista, nyt uusia juttuja tulee niin ettei perässä pysy. Miehen kanssa kysellään toisiltamme joko sä näit tän? Esikoinen on pienistäkin jutuista aivan riemuissaan. Hän on muun muassa vakuuttunut siitä, että pikkusiukku osaa jo monta sanaa. Kuten öy, äidi, kkä ja aau.

Tyllerö on putkauttanut jo kaksi hammasta, nousi viikonloppuna tukea vasten seisomaan ja eilen kampesi itsensä myös itse istumaan. Pinnasängyn laitaa piti hetki sitten korottaa. Viime päivinä olen kasvattanut itselleni silmiä selkään, jotta näkisin mitä vasten kasikuinen on milloinkin nousemassa jaloilleen tai mitä poimimassa suuhunsa hienolla pinsettiotteellaan. Portaikossa ei vielä ole porttia, mutta helpottaisi kyllä, jos en joka kerta joutuisi juoksemaan tarkistamaan tilannetta, kun vauva on kömpinyt kulman taakse portaiden suuntaan. Esikoisen aikana porttia ei tarvittu, mutta jotenkin nyt ajatus tuntuisi hyvältä. Eilen neuvolan täti leikillään päivitteli, että mihinkäs tällä pienokaisella oikein on kiire, kun nyt jo pitää päästä pystyyn. Niin. Pyrkiiköhän nopeasti pois kotoa vai leikkeihin veikan kanssa?

Parasta viihdettä on piiloleikki isoveikan kanssa: vauva seuraa pää pyörien ja ilosta kirkuen ja kikattaen karkuun menevää veljeä, joka näyttäytyy välillä tuolin tai kulman takaa kukkuu-huutojen kera.

Oopperassa

Kävin eilen oopperassa katsomassa (ja kuuntelemassa tietenkin) Madama Butterflyn. Oopperaelämys oli ehkä kolmas tai neljäs elämässäni, en siis ole mikään alan asiantuntija. Tällä kertaa minut sai oopperasaliin nostalgia ja omiin juuriin tutustuminen: mummuni, joka kuoli jo ennen syntymääni, oli oopperalaulajatar.

Erinäisten asianhaarojen takia mummun nuotisto ja sievoinen pino lehtileikkeitä ynnä muuta uran varrelta on kulkeutunut minun hoteisiini, ja olen niille parhaani mukaan yrittänyt löytää koteja ja käyttöä. (Köh - eräskin nuotti päättyi erääseen häälahjapakettiin.) Hiljattain kaivoin papereiden joukosta Madama Butterflyn käsiohjelman vuodelta 1954. Kun vielä satuin lukemaan, että kyseistä oopperaa juuri esitetään Tampere-talossa, päätin lähteä sitä katsomaan, tietenkin tuo nostalgiaa huokuva vanha käsiohjelma mukanani.

Amatööriltä vaati ensin hiukan totuttautumista vuorosanojen laulanta, mutta pian surullinen tarina vei mukanaan. Teatterikiikareilla oli hyvä tutkailla laulajien ilmeitä ja vaatteita tarkemmin - paikat olivat sen verran kaukana, että yksityiskohdista ei muuten saanut selvää. Eipä ole kovin mieltäylentävä Cio-Cio Sanin tarina, ei: odottaa nyt kolme vuotta parasta uskoen, merelle tuijottaen miestä, jolle on itsensä ja elämänsä omistanut, mutta joka ei ole alunperinkään halunnut kuin hetken hurmaa. Sitten vielä se moukka tulee takaisin uuden naisensa kanssa ja vie mukanaan Butterflyn pojan, joka on syntynyt tuon lyhyen, valheellisen rakkaustarinan hedelmänä. Synkkä loppu.

Ennen oopperaan menoa olin vain nukkunut ja tössötellyt kotona - edellinen yö meni pipariksi, kun valvoskelin ja odotin miestä kotiutuvaksi viihteeltä. (En sentään kolmea vuotta.) Sunnuntailapsikin heräili. Yön hämärässä ajattelin synkkiä. Madama Butterflyn synkkyys kuitenkin ylitti oman synkkyyteni ihan mennen tullen, ja yllättäen  tuo yhdistelmä toimi. Synkkyyden maksimointi kulttuurielämyksessä auttoi nousemaan yön ja päivän harmaudesta!

Mummun inspiroima oopperakäynti saanee jatkoa.

Joulu vaatehuoneessa

Pistäydyin räjähtäneeseen hyvin järjestettyyn vaatehuoneeseemme ottaakseni esille lastenvaatteita Minimiihin myyntiin. Siellä ne odottivat kasseissa, joihin olin jo aiemmin lajitellut esikoisen vaatteita vuosien varrelta. Yksi salaperäinen muovikassi kuikuili lattianrajassa, liian tyhjä ollakseen vaatekassi. Jotain kovaa tavaraa.

Taas toivotus hyvän joulun - löysin pussista pari huono-onnista joululahjapakettia, jotka eivät koskaan ole päätyneet kuusemme alle. Oli paketti vanhemmille ja paketti lapsille. Enkä tiedä keneltä. (Paitsi tietenkin joulupukilta.)

Avasin ne ihan itsekseni pikku yllätyksestä nautiskellen. Onneksi olivat sentään viime joululta, eivätkä jotain muuta vuosikertaa. Esikoisen saama Superman-paitakin siis mahtuu vielä. Kiitos ja anteeksi.

Nämä lahjukset muistettiin hakea vaatehuoneesta ajoissa.