Erinäisten asianhaarojen takia mummun nuotisto ja sievoinen pino lehtileikkeitä ynnä muuta uran varrelta on kulkeutunut minun hoteisiini, ja olen niille parhaani mukaan yrittänyt löytää koteja ja käyttöä. (Köh - eräskin nuotti päättyi erääseen häälahjapakettiin.) Hiljattain kaivoin papereiden joukosta Madama Butterflyn käsiohjelman vuodelta 1954. Kun vielä satuin lukemaan, että kyseistä oopperaa juuri esitetään Tampere-talossa, päätin lähteä sitä katsomaan, tietenkin tuo nostalgiaa huokuva vanha käsiohjelma mukanani.
Amatööriltä vaati ensin hiukan totuttautumista vuorosanojen laulanta, mutta pian surullinen tarina vei mukanaan. Teatterikiikareilla oli hyvä tutkailla laulajien ilmeitä ja vaatteita tarkemmin - paikat olivat sen verran kaukana, että yksityiskohdista ei muuten saanut selvää. Eipä ole kovin mieltäylentävä Cio-Cio Sanin tarina, ei: odottaa nyt kolme vuotta parasta uskoen, merelle tuijottaen miestä, jolle on itsensä ja elämänsä omistanut, mutta joka ei ole alunperinkään halunnut kuin hetken hurmaa. Sitten vielä se moukka tulee takaisin uuden naisensa kanssa ja vie mukanaan Butterflyn pojan, joka on syntynyt tuon lyhyen, valheellisen rakkaustarinan hedelmänä. Synkkä loppu.
Ennen oopperaan menoa olin vain nukkunut ja tössötellyt kotona - edellinen yö meni pipariksi, kun valvoskelin ja odotin miestä kotiutuvaksi viihteeltä. (En sentään kolmea vuotta.) Sunnuntailapsikin heräili. Yön hämärässä ajattelin synkkiä. Madama Butterflyn synkkyys kuitenkin ylitti oman synkkyyteni ihan mennen tullen, ja yllättäen tuo yhdistelmä toimi. Synkkyyden maksimointi kulttuurielämyksessä auttoi nousemaan yön ja päivän harmaudesta!
Mummun inspiroima oopperakäynti saanee jatkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti