Mihin se juoksentelu sitten loppui? No, niinkuin edellisessä asiaan liittyvässä postauksessa oivalsin, iltaan sisältyi aivan liikaa kommunikointia. Niin paljon kuin tykkäänkin jutella esikoisen kanssa asiasta kuin asiasta, sänkyynmenon jälkeen ollaan nykyään ihan hys-hys. Sängystä kantautuviin tai huoneen ovelta esitettyihin pyyntöihin ja kysymyksiin ei vastata. Jos pissalla on käytävä, sinne ohjataan hissukseen ja katsotaan, että reitti takaisin sänkyyn on suora ja nopea. Kiellettyihin puheenaiheisiin sisällytettiin luonnollisesti myös kaikki äidin avautumiset siitä, miksi ei vieläkään olla pedissä ja miksi taas seikkaillaan olohuoneessa, joten siltäkin osin varmaan koko talo kiittää.
Sunnuntailapsen pinnasänkyyn nukuttaminenkin on muuttanut iltarutiineja kovasti. Nykyään lapsukaisemme syövät iltapalojaan samoihin aikoihin, kuuntelevat yhtä aikaa iltalaulun, käyvät nukkumaan - ja kas, äidillä on vielä sen jälkeen aikaa puuhailla omia juttujaan! (Ja mennä liian myöhään petiin.) Kaiken ajoittaminen tosin vaatii vielä harjoitusta. Parhaiten kaikki menee silloin, kun isikin on kotona ja lasten iltatoimia voi hoitaa kahden aikuisen kesken. Jos sen sijaan äiti on yksin kotona, menee vähän säätämiseksi. Pitäisi olla yhtä aikaa syöttämässä yhdelle puuroa, pesemässä toisen hampaita, vaihtamassa yhden vaippaa, imettämässä ja lukemassa toiselle iltasatua. Mutta kai se siitä pikkuhiljaa!
 |
| Matkasta väsyneiden päiväunet. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti