Nimikukkasia

Sunnuntailasta on tähän mennessä kutsuttu Vauvaksi, Vauveliksi, Tirpuseksi ja Orvokiksi. Ensi lauantaina puolentoista kuukauden kypsässä iässä hän vihdoin saa oikean nimensä, jota ei ole kotona rohjettu käyttää, jottei esikoinen sitä vahingossa huutelisi ulkopuolisille. Nimen salailussa on jotakin kutkuttavaa! Itse olen tosin tällä kertaa ollut melko surkea salailija, ja olen jakanut "nimivihjeitä" jos jonkinlaisia ja myhäillen kuunnellut isovanhempien ja ystävien arvauksia. Oikea nimi on jo arvattukin, mutta olen kovasti yrittänyt pitää naamani peruslukemilla.
Tyttösemme saa kukan nimen. Kukkavihje onkin poikinut nimiarvauksen jos toisenkin. Tulisiko vauvelista Gerbera, Osmankäämi, Annansilmä, Norjanangervo tai Suopursu? Perinteisempiä: Lilja, Kielo, Vanamo, Iiris, Ruusu, Jasmin...Nimen arvailusta on käyty monta hauskaa keskustelua.
Mistähän tämmöinen nimen antamisen/kertomisen vitkutteluperinne on Suomessa saanut alkunsa? Toisaallahan nimi on tapana pullauttaa ilmoille ja julkisuuteen jo vauvan syntyhetkellä, ellei aiemmin. Virolaisystäväni tässä leikillään ihmettelikin, että ovatko lapsiparkamme ilman nimeä elämänsä ensikuukaudet..Eihän se nyt ihan niinkään ole, kyllähän nimi jo mietittynä on ollut pitkään. Itse kuitenkin halusin ensin rauhassa katsella vauvaa ja miettiä muutaman vaihtoehdon välillä, jotta tietäisin, minkänimiseltä vauva näyttää!
Pidetään nyt asia salaisuutena. Vihje: ehkä nimi ei ole ainakaan Annansilmä (vaikka ko. nimi oli kyllä Anna-äidin suosikki kaikista arvauksista).

Vauva veteen

Vauvalla on elämänsä ensimmäinen harrastus. Vauvauinti alkaa lokakuun lopussa!
Esikoinen kävi vauva- ja taaperouinnissa vauvasta kolmevuotiaaseen, ja uimisesta on sen myötä tullut poitsulle mieleistä. Sen vuoksi on ihan must, että uusikin perheenjäsen pulahtaa altaaseen jo nuorella iällä. Vielä ei toki tiedä, onko vesielementti vauvalle yhtä iloinen asia kuin isoveljelleen, jonka kanssa vauvauinnit olivat aina yhtä hymyä.
Ainoa, mikä vauvauinnissa ei niin hymyilytä, on sen alkamisajankohta. Miten ihmeessä vanhemmat saavat itsensä (ja vauvan) ajoissa uimahalliin lauantaina kello puoli kahdeksaksi?? Koska on herättävä, jotta vauvan saa syötettyä ajoissa ja ettei kakka tule vaippaan juuri, kun pitäisi lähteä ovesta ulos, ja että ehtisi horaista kupin kahvia ja jotain särvintä naamaansa?
Nelisen vuotta sitten aikaiset aamulähdöt jotenkin handlattiin, tiedän sen. Miten se tapahtuu, on vaan jotenkin päässyt unohtumaan..

Merkkipäivä

Sunnuntailapsen yksikuukautispäivä oli eilen. Pieni elämänalku hymyilee, osaa jokelluksen alkeet, parkuu, ähisee, vikisee ja tuhisee. Päätä vauva kannattelee jo tomerasti, tosin olkapäällä häntä kannatellessa täytyy olla varovainen, ettei pikku pääppy retkahda samantien takakenoon tai kopsahda äidin poskiluuhun.
Yksikuukautisneuvolassa vauvan todettiin saaneen vähän yli kilon lisää painoa syntymäänsä verrattuna! Ruoka-aikaan on siis oltu kotona, eli toisin sanoen rinnalla on viihdytty.
Päivä päivältä vauva on yhä enemmän tässä maailmassa ja katse kirkastuu ja terävöityy. Enää ei ihan niin suuri osa päivästä menekään unten mailla. Vaikka kyllähän vauva edelleenkin nukkuu ja paljon. Mieluiten sylissä.

Mutta minne on livahtanut yksi kokonainen kuukausi elämästä? Laitokselta lähtö tuntuu tapahtuneen vasta toissa päivänä! Kohtahan se lapsukainen jo sitten muuttaa pois kotoa...

Katos, sänky!

Esikoista odottaessa himoitsin vauvan makuupaikaksi riippukehtoa, jonka näin Ruohonjuuressa. En kuitenkaan silloin raaskinut sitä ostaa, joten poikanen nukkui ensikuukautensa klassisesti äitiyspakkauksen laatikossa. Tällä kertaa kuitenkin päätin, että nyt sen ihanuuden hankin kakkoselle, ja kyllä se onkin kaunis, soma ja vielä käytännöllinenkin! Ruohonjuuresta juuttikehtoja ei enää saanut, mutta sieltä vinkattiin, että Maailmankauppa Tasajako myy niitä.

Käytän kehdossa patjana äitiyspakkauksessa ollutta patjaa (joka siis on tarkoitettu sen pahvilaatikon pohjalle, jos laatikkoa käyttää sänkynä). Makkarin parisängyn viereen kattoon ripustettuna kehtoa voi vähän pukata keinumaan nousematta itse. Vauva tykkää. Ja kissa onneksi ei, se ei ole kertaakaan ollut edes aikeissa hypätä sinne! Varmaan liian kiikkerä paikka sille tai jotain.

Hymyjä

Sunnuntailapsi on hymyillyt ensimmäiset hymynsä. Voi tuota pientä hampaatonta suuta, joka kääntyy suloiseen hymyyn ja syvän tummanharmaita silmiä, joihin asti hymy ulottuu!

Voi voi kun kolottaa, osa 3

Uskomatonta, miten näistä kolotuksista riittääkin juttua! Jo kolmas osa samaa sarjaa! Mutta niin se vaan on - vauvavaivat yllättivät äidin taas.

En nyt viitsi kerrata niitä vaivoja, jotka tulivat tutuiksi viime kierroksella, lukekoon niistä, ken tahtoo. Lyhyesti tiivistettynä kuitenkin: kaikki tekevät tuloaan takaisin...Ja koska synnytin jälleen kerran kiireellisellä sektiolla (siinäkin olisi taas tarinan aihetta, voi pojat!), ensimmäiset kolme viikkoa ovat taas menneet leikkausarven hiljalleen parantuessa.

Nyt haluan kuitenkin avautua uudesta vaivasta, joka alkoi heti synnytyksestä. Korvani menivät lukkoon! Eivätkä vain lukkoon. Toisen korvan kuulo tuntui jotenkin heikentyneen kyllä, mutta sen lisäksi kuulin kaiken, siis aivan kaiken, kahdella taajuudella tai äänenkorkeudella yhtä aikaa. Jos lauloin iltalaulua lapselle tai kuuntelin radiota, ääni kuulosti aivan kamalalta kakofonialta enkä tiennyt yhtään, oliko esimerkiksi radiokanava edes oikealla taajuudella. Hiljaisuudessa kuulin toisella korvalla jatkuvaa pientä sihinää, aivan kuin kasettisoittimesta ennen biisin alkua tai hanasta, joka valuu hiljakseen. Ihmisten puheäänet kuulostivat robottiääniltä. Kerrassaan raivostuttavaa oli se. Vauvan ensimmäisellä neuvolakerralla asiaa vain ihmeteltiin. Kun synnytyksen ponnistuksista alkoi olla kaksi viikkoa, päätin että korvalääkäriinhän sitä on mentävä.

Mutta kas, juuri vauvan kaksiviikkoispäivänä huomasin, että äänethän kuulostavat taas ihan normaalilta enkä lauleskele ammuvainaan nuotilla! Mikä lie vaiva olikaan, mahtoiko johtua ponnistuksista vai mistä? Onkohan joku muu kokenut moista?

Tytöistä ja pojista

Eilisen kirjoitukseni jälkeen luin HS:N kolumnin "Mistä on tytöt ja pojat tehty?". Siinä on Elina Hirvonen osunut naulan kantaan pohtiessaan pienille tytöille ja pojille osoitettuja rooleja. Tämänkin äipän uralla on tullut vastaan jo useita keissejä, jolloin olen vilpittömästi ihmetellyt kanssaihmisiä ja ympäröivää yhteiskuntaa.

"Vaatteiden oikea väriskaala" on yksi näistä asioista. Ei ole yksi kerta, kun olen kummastellut, miten meidänkin poikasemme tietää esimerkiksi, että vaaleanpunainen on tyttöjen väri, eivätkä sitä näin ollen voi pojat käyttää. Tarhassahan jutut tietenkin liikkuvat. Mutta MIKSI siellä oppii juuri tällaisia elämän lakeja, ja mistä lapset ovat ne päähänsä saaneet - se onkin kinkkisempi juttu. Eikä taatusti lapsista itsestään lähtöisin.

Oppitunnit "tytöille ja pojille sopivista tavaroista" koostuvat pienistä vinkeistä ja möläyksistä, jotka nekin toki saavat alkunsa jostain muualta kuin tarhakavereilta. Aikuiset osaavat kyllä tämän homman, varmaan suurimmaksi osaksi aivan tahattomasti, mutta kuitenkin. Halutessaan kokeilla korviksia esikoinen on esimerkiksi saanut kuulla, että vain tytöt käyttävät niitä. Ja kuulemma muutenkin kaikkia koruja paljon enemmän kuin pojat. (Miten niin, ja jos tämä on puhujan itsensä näkökanta, voisiko tulla ajatelleeksi, ettei omia mielipiteitä tarvitsisi opettaa lapselle totuutena?). Entäs sitten Hello Kittyt, Nalle Puh ja Paavo Pesusieni? Eräillä synttäreillä vieraille annettiin läksiäislahjaksi pienet tikunnokassa keikkuvat ilmapallot. Tarjolla oli maljakossa Kitty-palloja ja Puh-palloja, joista kolmevuotias poikamme valitsi Puhin. Ilmeisesti sekä Hello Kittyt että Puhit oli kuitenkin ajateltu tyttövieraille. Talon emäntä tuli nimittäin kysymättä vaihtamaan Puh-pallon Paavo Pesusieni -palloon, jotka olivat päässeet loppumaan maljakosta, mutta joita kuitenkin löytyi vielä jostain. Pikkuvieras oli sieneensäkin ihan tyytyväinen (pallo kuin pallo), mutta tilanne oli kyllä jokseenkin absurdi äidille.

On totta, että lasten ei voi antaa päättää kaikista asioista itse. Mutta miten olisi, että heidän annettaisiin katsella maailmaa ja muodostaa omia mielipiteitä siitä ihan itse, ilman aikuisten suodattimia?

Vavvavvaatteita

Vauvan vaatettaminen on sujunut aika kivuttomasti tällä kertaa, kun vaatteita on kaapit väärällään edelliseltä kierrokselta ja lähipiirissä on isompia vauvoja, joiden hynttyitä on saatu lainaan. Uutta vauvaa on myös muistettu vaatelahjoilla.

Mutta ne värit. Oman pojan vaatteista otin käyttöön suurimman osan, mitä nyt jotkut liian autoisat ja tummat vaatteet hylkäsin. Ahkerassa käytössä jatkavat myös omalta vauva-ajaltani peräisin olevat 70-luvun aarteet punaisen, keltaisen ja ruskean sävyissä(joista yksi froteepotkari pääsi vauvaa vaatettamaan heti laitokselta lähdettäessä). Lainaksi saaduista tyttövauvojen vaatteista suurin osa olikin sitten pinkkiä, pinkkiä, enemmän pinkkiä. Arvaatte ehkä, mitä väriä löytyi vauvan vaatelahjapaketeista? No pinkkiä. Ja vaaleanpunaista.

Ihan mielenkiintoinen uusi maailma nämä tyttöjen vaatteet.