Inkivääriä, inkivääriä!

Minä hoidan meillä perheen kauppareissut. Usein nappaan päivällä vauvan turvakaukalon käsilaukuksi ja pöräytän autolla markettiin. Illemmalla saattaa joskus olla sellaistakin luksusta, että pääsen ruokakaupoille ihan itsekseni.
Kaupassa käyminen on minusta yksinomaan kivaa - kunhan kauppakaverit pysyvät ruodussa eikä markettia ole pakko kahlata läpi puolessa tunnissa. Kauppalistan teen aina, ilman sitä menisi ihan haahuiluksi ja hypistelyksi.
Joskus sitä tulee mieleen puutteita kauppalistan ulkopuolelta. Viime aikoina tällainen puutteen tunne on sitten tullut maustehyllyn kohdalla. Tiedä mistä asia sitten johtuu, mutta männäkuukausien (vaiko vuosien?) aikana olen ollut vakuuttunut siitä, ettei meillä ole jauhettua inkivääriä. Kirjoitetaan se nyt sitten ihan mustaa valkoisella: ON INKIVÄÄRIÄ. On meinaan kolme pussia, erimerkkisiä, eri kohdissa muovikoria, jossa mausteita säilytetään.
Ensi kerralla aasialaista ruokaa tehdessä voi miettiä, että laittaisiko sitä wokkiin inkivääriä vai inkivääriä. Tai miksei sittenkin inkivääriä?

Vauvatietoutta rapakon takaa

Kun olin raskaana, tilasin löytämäni amerikkalaisen vauvasivuston Babycenterin viikottaisen sähköpostin, jossa kerrottiin, miten sikiö on kehittynyt, minkä hedelmän kokoinen ja painoinen se kulloinkin on ja millaisia muutoksia äiti voi itsessään odottaa. Posteja oli hauska lueskella ja niiden avulla pysyi kärryillä raskausviikoistakin. (Huomasin kakkosraskausaikana, etten enää niin tarkkaan muistanut seurata asiaa itse - liekö lapsiperheen elämä sen verran hektisempää kuin ekaa odottaessa...)
Itse Babycenter -sivusto se vasta hauska olikin. Jotenkin oli näin kakkoskierroksella jännempää lukea odotus- ja synnytysjuttuja jonkin toisen kulttuurin ja kielen näkökulmasta; kun perusasiat olivat jo kuitenkin hallussa ennestään. Toisaalta sivuston jutut huvittavat, toisaalta kiinnostavat. En muista suomalaisilla vauvasivustoilla törmänneeni vastaavaan perinpohjaisuuteen - kaikki pikkuasiat odotusta ja synnytystä koskien on ympätty sivustolle. Löysin sieltä esimerkiksi odottaville isille tarkoitetun muistilistan synnytystä varten. Synnytysvideoita on myös monenlaisia.
Kaikkihan me pohdimme, mikä on normaalia ja mikä ei, ja luulemme silloin tällöin olevamme ainoita vaivoinemme ja ongelminemme. Siispä Babycenter-sivustolla kerrotaan armollisesti esimerkiksi se, että on ihan ok kakata synnytyksessä. Ja että vauvankakkaa on muuten monenlaista (katso kuvat).
Tästähän tuli nyt vallan kakkajuttu. Mutta siis ihan oikeasti, mistäpä näitä muuten tietäisi? Hih.

Kerran polkupyörälenkillä

Esikoinen oppi tänä kesänä ajamaan ilman apupyöriä. Ostimme hänelle jo kesällä 2011 uuden polkupyörän, joka kuitenkin osoittautui tuumakooltaan sen verran isoksi, että polkeminen oli silloin (himpun verran alle nelivuotiaalle) liian raskasta. Apupyörillä mentiin hiljakseen, mutta aina kun tuli vähänkin ylämäkeä, vauhti hyytyi tykkänään ja vanhemman piti lykätä eteenpäin "talutustangosta". Tämän kesän alussa hankittiin sitten vielä kickbike, siis lasten potkupyörä, jolla poitsu pystyi treenaamaan paremmin tasapainoaan ja pyörän hallintaa ihan itsekseen. Aivan loistava ostos ja ratkaisu oli se! Potkuttelu ja "jalkojen ilmassa pitäminen" auttoi hyvin nopeasti tasapainon löytämiseen polkupyörälläkin. Tietenkin myös voimaa ja pituutta oli tullut vuodessa lisää.

Jäppinen kävi loppukesästä isänsä kanssa yhdistetyillä pyörä- ja juoksulenkeillä sillä "isojen" pyörällään. Alkuun en ollut uskoa korviani, kun mies sanoi, että siellä se lapsi polkee menemään niin, ettei raavas mies ole juosten perässä pysyä! Kuulemma joskus oli menty ruusupuskaan, mutta pääsääntöisesti poika oli polkenut reippaasti itse ilman kommelluksia. Hiljaa ajaminen ei kuulemma kuitenkaan ihan luonnistunut.
Eilen jätettiin vauva isän kanssa kotiin, ja lähdettiin poikasen kanssa ekaa kertaa äiti-poika-lenkille: minä juosten ja hän pyörällä. (Voin kertoa, että molemmilla on vierähtänyt "muutama hetki" viime lenkistä; mä en ole juossut metriäkään raskaaksi tuloni jälkeen eikä poika ole isin kanssa päässyt pyörälenkille varmaan kahteen kuukauteen..). Näytti vähän siltä, että pyörällä ajon aakkoset olivat vähän päässeet unohtumaan. Ohjaustanko ei pysynyt suorassa millään, ja ilman äidin talutusta pyörä olisi ollut ojassa joka viidestoista sekunti. Aloin jo epäillä, oliko isi vähän pistänyt omiaan pyörälenkkikertomuksiin.
Alun vaikeuksien jälkeen ja päästyämme pois autotien läheisyydestä polkeminen alkoi kuitenkin sujua, ja sain pistää ihan kunnolla lenkkaria toisen eteen, että pysyin lapsosen polkuvauhdissa. Vähän sai vain välillä muistutella, että pyörällä ajaessa on katsottava eteenpäin (eikä takana tulevaa äitiä) eikä kannata ajella suoraan rotvallin yli.
Lähipuistossa kävelytiet reunustavat isoa lampea, jota lähdettiin kiertämään reipasta vauhtia. Pikku pyöräilijä jutteli taukoamatta mennessään, ja minä köpöttelin perässä minkä kerkesin - kunnes VIUH! jätkä teki äkkikaarroksen oikealle ja suoraan lammen rantatörmälle ja siitä alamäkeen! Sain mölähdettyä "apua apua" ja ryntäsin ottamaan talutuskahvasta kiinni ja huusin lapselle, että pitää kiinni pyörästä. Näin pojan ja itseni jo lammessa räpiköimässä - olin ihan satavarma, että nyt sinne mennään. Jyrkkä, lyhyt ja sateesta niljakas alamäki veti lasta, pyörää ja äitiä lampeen.
Thank god vauhti pysähtyi noin 30 sentin päähän vedestä! Siinä olivat sitten äiti ja poika ihmeissään ja säikähtäneinä. Poika pääsi kapuamaan takaisin kävelytien reunaan, minä jäin jalat tutisten alas miettimään, miten saan työnnettyä/raahattua/nostettua pyörän pois pöpeliköstä. Nousi se sieltä lopulta ja pienen "kehityskeskustelun" jälkeen jatkettiin kotimatkaa. Taisin siinä vähän suutahtaa pojalle, vaikka selväähän se kai on, ettei kukaan tahallaan lampeen aja.
Vähän matkaa kun oltiin taas edetty, pyysin pikkumiestä pysähtymään. Sanoin hänelle, että äiti pelästyi niin paljon, että suuttui. Ja sitten halattiin.
Se voipi olla, että juoksua harrastava mies voi jatkossa(kin) hoitaa nämä yhdistetyt pyörä- ja juoksulenkit.

Bussikuskeista

En matkusta bussilla vaunujen kanssa mitenkään säännöllisesti, mutta sen verran kuitenkin, että voin oman empiirisen tutkimuksen perusteella kommentoida ko. liikkumismuotoa. Jessus, mitä menoa! Jos bussimatkustamista ei olisi muuten tehty niin helpoksi (vaunut vaan keskiovesta sisään ja menoksi ilman maksua), voisi olla, että tämä mamma olisi jo käynyt jossain reklamoimassa. Näin satunnais-ilmaismatkustajana ei ehkä kuitenkaan kehtaa.
Siis miten siellä busseissa päivittäin matkustavat ihmiset ikinä uskaltavat seistä matkan ajan? Vaunujen vieressä seistessä tarraan lujasti viereiseen tankoon ja toisella kädellä vaunuihin, jotta ne eivät (jarruista huolimatta) liukuisi jonnekin keskikäytävälle tai toisten päälle. Bussikuskit kiihdyttävät kuin rallikuskit ja iskevät liinat kiinni pysäkillä niin, että rystyset valkoisina ja henkensä kaupalla on ihmisen puristettava tankoja ja kahvoja.
Kerran, kun vauva oli ehkä vajaan kuukauden ikäinen, hain esikoista bussilla päiväkodista. Sunnuntailapsi alkoi vaunuissaan huutaa kesken bussimatkan kotiin, ja edessä häämötti pitkä ruuhkajono, jonka jälkeen oli vielä matkaa jäljellä. (Sitä ennen bussinkuljettaja oli jo esitellyt rallikuskin taitojaan.) Äidillä nousi hiki pintaan huudosta, kun tuntui, että siinä se nyt sitten huutaa, kaikki katsoo ja kärsii, minä ainakin, ja mitään en voi tehdä. Kun sitten päästiin liikkeelle, päätin, että vauva on saatava syliin rauhoittumaan, olkoonkin että ei ollut istumapaikkaa (paitsi esikoisella) ja esikoista en halunnut käytävälle hortoilemaan ja kaatuilemaan. Hirveällä riskillä sitten kuorin vauvan ulos vaunuista pitäen kiinni yhdellä kädellä tangosta ja toisella vauvasta, jonka sain olkapäälleni lepäämään. Huuto taukosi heti, joten sinänsä toimenpiteeni tepsi. Ja onneksi vauva suostui uudestaan vaunuihin ilman huutoa, sillä kauan en olisi uskaltanut aarrettani pitää ulkona niistä rallikuskin armoilla.
Mikä näitä linja-autonkuljettajia oikein vaivaa? Eikö aikataulussa pysty ajamaan niin, että matkustajat pysyisivät pystyssä vähemmällä työllä ja kauhulla?

Talosta kuuluu vauvan naurua

Olen koko päivän yrittänyt saada sunnuntailapsen nauramaan. Eilen illalla hän sen teki, elämänsä ensimmäistä kertaa. Miten ihana ja valloittava nauru se onkaan! Tyttö alkoi tirskua kihertää, kun lauloin hänelle "Oravalla puussa". Lisää naurua seurasi, kun pöristelin huulilla ja kutitin typykkää leuan alta.
Tänään ei vielä ole naurattanut, hymyilyttänyt vaan. Koukutuin kuitenkin siihen enkelinkiherrykseen jo niin, että naurattamisyritykset jatkuvat - heti päiväunien jälkeen!
Täna sunnuntaina hymytyttö täyttää 12 viikkoa.

C'est bizarre!

Kohtaaminen puolitutun, Suomessa asuvan ranskalaismiehen kanssa. Miehellä on suomalainen vaimo ja pieniä lapsia. Keskustelu käytiin ranskaksi.
Hän: Onko vauva tyttö vai poika?
(Sunnuntailapsi istuu turvakaukalossa neulehaalari päällä)
Minä: Hän on tyttö.
Hän: Hänellä kun on valkoiset vaatteet, niin en oikein tiennyt. Aika outo värivalinta - bizarre - yleensähän tytöillä on punaista ja pojilla sinistä.
Minä: Niin...Itse en oikein välitä vaaleanpunaisesta.
Hän: Ahaa. Ihan kivat vaatteet, ei siinä mitään, mutta en ole nähnyt ennen, että vauvalla on valkoista päällä.
Hienoa, että pelkällä valkoisella neulehaalarilla voitiin avartaa ranskalaisherran maailmankatsomusta.
(Btw, neulehaalari on iiihanasta KappAhlin Newbie-mallistosta, jonka väritys kyllä on mun mielestäni aika perinteinen tyttö-poika! Niin tai näin, voisin ostaa koko malliston pikku-M:lle vaikka heti, vaatteet ovat niin syötävän suloisia.)

Imetyksen riemuja

Imetys on luonnollinen asia. Siispä viikonloppuna sukulaisen viisikymppisillä ollessammekin aioin imettää vauveliamme pöydässä, toki diskreetisti pyyhkeen alla niin, että paljas pinta ei vilku. Juhlatilassa oli tasan nuo pöydät, joissa istuttiin, muualla ei tuoleja ollut. Seuraava vaihtoehto olisi ollut WC-koppi, joka ei mielestäni ole mikään ruokapaikka.
Valmiiksi kuitenkin jo hävetti. Tietäähän sen, mitä jotkut ajattelevat julkisesta imetyksestä. Rohkeana ja emansipoituneena naisena ryhdyin kuitenkin toimeen pöydässämme, jossa istui meidän perheemme lisäksi miehen veli vaimoineen. Meillä oli juuri tiivis keskustelu kesken, ja siinä sivussa järjestelin vauvaa rinnalle ja yritin olla katsomatta naapuripöytien ihmisten ilmeitä.
Alkoi kauhea imetyskatastrofi. Maitoa alkoi herua niin paljon, että vauvakin päästi irti kesken kaiken, alkoi ärjyä kuin viimeistä päivää, ja maitoa suihkusi ohuen sifonkipaitani läpi rinnuksille. Siis molemmista rinnoista. Vauva ei enää suostunut ottamaan uudestaan rintaa suuhunsa, tai ainakaan en saanut sitä tungettua sokkona hänen suuhunsa paidan ja pyyhkeen uumeniin. Mies käänsi katseensa rintamukseeni ja huomautti vienosti, että maitoläikät leviävät paidalleni.
Siinä ei sitten ollut enää mitään diskreettiä, ja pakenin vessaan. Ensimmäisessä kopin wc-istuimessa ei ollut lainkaan kantta. Kirosin hiljaa mielessäni ja odotin toisen vessan vapautumista. Luojan kiitos sen pöntössä oli kansi, ja pääsin istahtamaan vauva sylissäni ja tarkistamaan vaurioita. Harmaa sifonkipaitani oli etumuksesta täynnä tummia maitoroiskeita. Kuivuessaankin ne pysyivät tummina. Päätin pitää loppuillan vauvaa tiukasti sylissäni.
Kotona imetys sujuu yleisesti ottaen kuin tanssi - vauva imee, mitään ei roisku ja kukaan ei huuda. Mutta tokihan juuri silloin, kun olen koko juhlakansan silmien alla, käy näin. Täytynee harjoitella sokkoimetystä vielä. Niin, ja muistaa ne liivinsuojukset seuraavalla kerralla...