Kerran polkupyörälenkillä

Esikoinen oppi tänä kesänä ajamaan ilman apupyöriä. Ostimme hänelle jo kesällä 2011 uuden polkupyörän, joka kuitenkin osoittautui tuumakooltaan sen verran isoksi, että polkeminen oli silloin (himpun verran alle nelivuotiaalle) liian raskasta. Apupyörillä mentiin hiljakseen, mutta aina kun tuli vähänkin ylämäkeä, vauhti hyytyi tykkänään ja vanhemman piti lykätä eteenpäin "talutustangosta". Tämän kesän alussa hankittiin sitten vielä kickbike, siis lasten potkupyörä, jolla poitsu pystyi treenaamaan paremmin tasapainoaan ja pyörän hallintaa ihan itsekseen. Aivan loistava ostos ja ratkaisu oli se! Potkuttelu ja "jalkojen ilmassa pitäminen" auttoi hyvin nopeasti tasapainon löytämiseen polkupyörälläkin. Tietenkin myös voimaa ja pituutta oli tullut vuodessa lisää.

Jäppinen kävi loppukesästä isänsä kanssa yhdistetyillä pyörä- ja juoksulenkeillä sillä "isojen" pyörällään. Alkuun en ollut uskoa korviani, kun mies sanoi, että siellä se lapsi polkee menemään niin, ettei raavas mies ole juosten perässä pysyä! Kuulemma joskus oli menty ruusupuskaan, mutta pääsääntöisesti poika oli polkenut reippaasti itse ilman kommelluksia. Hiljaa ajaminen ei kuulemma kuitenkaan ihan luonnistunut.
Eilen jätettiin vauva isän kanssa kotiin, ja lähdettiin poikasen kanssa ekaa kertaa äiti-poika-lenkille: minä juosten ja hän pyörällä. (Voin kertoa, että molemmilla on vierähtänyt "muutama hetki" viime lenkistä; mä en ole juossut metriäkään raskaaksi tuloni jälkeen eikä poika ole isin kanssa päässyt pyörälenkille varmaan kahteen kuukauteen..). Näytti vähän siltä, että pyörällä ajon aakkoset olivat vähän päässeet unohtumaan. Ohjaustanko ei pysynyt suorassa millään, ja ilman äidin talutusta pyörä olisi ollut ojassa joka viidestoista sekunti. Aloin jo epäillä, oliko isi vähän pistänyt omiaan pyörälenkkikertomuksiin.
Alun vaikeuksien jälkeen ja päästyämme pois autotien läheisyydestä polkeminen alkoi kuitenkin sujua, ja sain pistää ihan kunnolla lenkkaria toisen eteen, että pysyin lapsosen polkuvauhdissa. Vähän sai vain välillä muistutella, että pyörällä ajaessa on katsottava eteenpäin (eikä takana tulevaa äitiä) eikä kannata ajella suoraan rotvallin yli.
Lähipuistossa kävelytiet reunustavat isoa lampea, jota lähdettiin kiertämään reipasta vauhtia. Pikku pyöräilijä jutteli taukoamatta mennessään, ja minä köpöttelin perässä minkä kerkesin - kunnes VIUH! jätkä teki äkkikaarroksen oikealle ja suoraan lammen rantatörmälle ja siitä alamäkeen! Sain mölähdettyä "apua apua" ja ryntäsin ottamaan talutuskahvasta kiinni ja huusin lapselle, että pitää kiinni pyörästä. Näin pojan ja itseni jo lammessa räpiköimässä - olin ihan satavarma, että nyt sinne mennään. Jyrkkä, lyhyt ja sateesta niljakas alamäki veti lasta, pyörää ja äitiä lampeen.
Thank god vauhti pysähtyi noin 30 sentin päähän vedestä! Siinä olivat sitten äiti ja poika ihmeissään ja säikähtäneinä. Poika pääsi kapuamaan takaisin kävelytien reunaan, minä jäin jalat tutisten alas miettimään, miten saan työnnettyä/raahattua/nostettua pyörän pois pöpeliköstä. Nousi se sieltä lopulta ja pienen "kehityskeskustelun" jälkeen jatkettiin kotimatkaa. Taisin siinä vähän suutahtaa pojalle, vaikka selväähän se kai on, ettei kukaan tahallaan lampeen aja.
Vähän matkaa kun oltiin taas edetty, pyysin pikkumiestä pysähtymään. Sanoin hänelle, että äiti pelästyi niin paljon, että suuttui. Ja sitten halattiin.
Se voipi olla, että juoksua harrastava mies voi jatkossa(kin) hoitaa nämä yhdistetyt pyörä- ja juoksulenkit.