Vauvajumppailua

Kerroin taannoin, kuinka aloitin Sunnuntailapsen kanssa vauvasirkuksen. Se ilo loppui valitettavasti lyhyeen, sillä kahdesta suunnitellusta ryhmästä muodostettiin osanottajien vähyyden vuoksi yksi, ja sirkusteluaika muuttui meille hankalaksi. Päiväunisena on paha sirkustella. Hö!

Tilalle löysin vauvajumpan. Vauvalla ja vauvan kanssa temppuilusta siirryttiin siis raakaan äitiliikuntaan, jossa Sunnuntailapsen tehtävänä on olla elävänä painona. Kahden kerran jälkeen huomaan jo tosiaankin olleeni jumppaamassa. (Rintalihaksia kiristää, ja olen löytänyt pyllystäni täysin uusia kipeitä kohtia, jotka varmaan ovat lihaksen paikkoja). Kaikissa liikkeissä en ole vielä edes tohtinut käyttää elävää painoani apuna, sillä esim. jalkakyykkyjen harppominen eteenpäin oli tarpeeksi haastavaa jo ilmankin. Putoaisi lapsi vielä tutisevalihaksisen äitinsä käsivarsilta, raukka.

Sirkusta tai ei, kyllä tässä taloudessa vielä äiti oppii joku päivä jongleeraamaan kolmella pallolla! Lupaan.

Voiko tälle v***u edes nauraa?

Nyt vittu nukkumaan -iltasatukirja kiinnostaa tällaista viisivuotiaan ilta- ja yökukkujan äitiä. Juuri eilen ehtoolla hiukan kiristi hermoja, kun yritin vauva rinnalla viimeisillä voimillani saada valmiiksi joululahjavalokuva-albumeja netissä, ja suunnilleen joka viides minuutti esikoisella oli TAAS jotakin asiaa. Siis nukkumaanhan hänet oli saateltu jo n. 1,5 tuntia sitten iltasadun, iltalaulun ja rapsutuksien kera, kuten tavallista. Sittemmin hänelle oli kumminkin tullut mieleen, että jano/pissahätä/pakko saada tietää onko huominen tarhapäivä kirjapäivä/olen silkkiuikku, eikun pöllönpoikanen, eikun sittenkin leijona/mitä sä äiti teet. Ai että äitiä kiristeli.

Niin siis tuo kirja. Siitä on puhuttu täällä blogistaniassakin niin paljon, että tokkopa enää tarvitsee koko kirjaa fyysisesti lukeakaan, riittää kun googlaa nimellä. Kirjan runot kuvaavat kuin nyrkki silmään niitä tuntoja, kun omat iltapuuhat keskeytyvät jatkuvasti siihen, että silmäkulmastani näen lapsen JÄLLEEN KERRAN konttaamassa salaa sohvan takana vakoilemassa. Tai kun keskellä yötä sänkyyn kömpii pieni kuiskaileva ja sätkivä paketti. Aargh! Meillä tätä on jatkunut noin puolet esikoisen elämästä. Vauva- ja taaperoaikana hän vielä nukkui. Voi niitä aikoja.

Jotenkin Nyt vittu nukkumaan kuitenkin ikävällä tavalla kaihertaa mieltäni, ja siksi(kään) se tuskin tulee koristamaan meidän kirjahyllyämme. Kirjan runonäytteet ovat kyllä ohuesti naurattaneet, mutta lähinnä siksi, että joku muukin on hikeentynyt kun lapsi ei nuku, ja lapselle kuitenkin pitäisi uskottavuuden vuoksi esittää jämäkkää ja selväjärkistä. Mielestäni tuo vittu ei kuitenkaan ihan taivu runomuotoon, ja muutenkin se on vähän tylsä ja lyhyenä sanana jotenkin epäekspressiivinen. Ehdotankin, että kirjan uuden painoksen nimeksi tulisi Nyt jumalauta nukkumaan.

Hei xxx, onnea perheenlisäyksestä!

Luin uutisen, jonka mukaan Kuluttajavirasto haluaa, että lelukuvastot lähetetään kotitalouksiin kirjekuoressa. Tällä hetkellä olen poikasen syntymän, eikun viisivuotissynttäreiden jäljiltä niin leluähkyssä, että lähinnä vain ottaa päähän lapsen kaikenlainen altistus kaikenlaisille leluille kaikenlaisissa tilanteissa. (Esmes eilen muskarissa joku esitteli uuden hienon roskislelun, jossa on jotain ötiköitä sisällä. Nyt semmoinen halutaan.) Niin että lelukuvastot, tekin otatte päähän. Mutta kirjekuoren lisääminen teidän päällenne ei vähennä ketutusta. Miksi ylipäätään tulette meille missään muodossa?

Sama juttu muunkin osoitteellisen mainospostin kanssa. Sillä tokihan meillä on Ei mainoksia -plakaatti postilaatikossa, joka säästää meidät osoitteettomalta paperiroskalta. Siitä lähtien, kun Sunnuntailapsi kesällä syntyi, minua on henkilökohtaisesti onnitellut perheenlisäyksestä yksi jos toinenkin mainosnikkari ja kehottanut liittymään johonkin kerhoon tai tilaamaan vauvalle jotakin. Tiedän - viitseliäs saa estettyä osoitteellisenkin mainospostin lähettämällä jonkun postista saatavan läpyskän jonnekin. Minusta olisi paljon kätsympää, jos siellä Väestörekisterikeskuksessa voisivat lisätä kaikkien ihmisten yhteystietoihin, että ei mainospostia tälle tyypille. Jos sitä postia sitten haluaisi, voisi kömpiä lähettämään läpyskän.

Paha yskä.

Surua talossa. Perheen karvainen lapsi, kissa Filemon, joutuu pitkän soutamisen ja huopaamisen jälkeen  lähtemään pois kotoa ainakin kuukaudeksi. Olen itkenyt yhden illan silmät punaisena ja miettinyt muita ratkaisuja, mutta - ei niitä ole.

Viisivuotiaalla on ollut varmaan jo vuoden päivät ihmeellistä on-off-yskää, joka on sittemmin ollut enimmäkseen vain on. Kesällä lääkärissä saatiin Ventoline- ja Flixotide -reseptit kouraan. Lääkäri mainitsi astman tai infektioastman mahdollisuudesta. Saimme myös lähetteen prick-testiin - allergioiden selvittely kuuluu kuulemma aina lasten pitkittyneen yskän tutkimukseen.

Prick-testihän se sitten varsinaisen pommin pudotti. Kaikkein pahimman ihoreaktion aiheutti kissan allergeeni, ja koira ja hevonen tulivat hyvänä kakkosena. Voiko epäreilumpaa olla. Toinen osaa nimetä savannin eläimistön suurin piirtein unissaan, on ikänsä leikkinyt eläinleluilla, ahminut Avara Luonto -ohjelmia telkkarista ja nyt viisivuotiaana sanoo rupeavansa eläintieteilijäksi.

Hyvää lääkärikäynnissä oli, että inhaloitavat lääkkeet lopettivat yskän ihan saman tien. Lääkäri ei kuitenkaan prick-testin tuloksista huolimatta osannut sanoa, onko yskä varmasti eläinpölystä johtuvaa. Tivatessani kissan kohtaloa lääkäri totesi vain, ettei nykyään pidetä ainoana vaihtoehtona kissan pois muuttamista, vaan että siedätys eli kissan läsnäolo voi pitää allergiaa jollain lailla kurissakin. Varsinaiset allergialääkkeet eivät kuitenkaan meille ole avuksi, sillä ne auttavat lähinnä vain silmien kutinaan tai allergiseen nuhaan, joita pojalla ei kuitenkaan ole. On ollut vain yskä. Jota en edes osannut pitää minään allergiaoireena!

Iloa yskättömyydestä on jatkunut vain niin kauan, kuin lääkkeitä on käytetty. Nyt yskä on jo palannut pari kertaa lähes saman tien, kun kuuri on ohjeen mukaan lopetettu. Viimeinen tikki tuli viime viikolla. Lääkkeetön yskätön jakso kesti vain muutaman päivän, ja taas kökistiin ja vinguttiin. Lääkkeet oli pakko ottaa taas käyttöön. Silloin valvoin pitkälle yöhön miettiessäni nopeita ratkaisuja lapseni tukalaan oloon.

Kissan poislähtö jännittää. Loppuuko yskä sinä aikana vai ei? Kuinka hyvin eläinpöly saadaan puunattua meiltä ja onko kuukauden-kahden kissaton aika läheskään tarpeeksi? Mitä jos kissa ei olekaan yskän syy, vaan vaikkapa rakennuspöly ja likaiset ilmanvaihtokanavat? Mitä jos kissattomuus ei paranna yskää, mutta kissa-altistuksen eli siedätyksen katkeaminen laukaisee pahemman kissa-allergian silmä- ja nuhaoireineen?

Eikä siinä vielä kaikki. Jos yskä pysyy poissa ilman lääkkeitä Filemonin ollessa pois kotoa, mutta alkaa uudelleen kissan palattua, ei ole muuta mahdollisuutta kuin etsiä Filemonille kokonaan uusi koti.

Filemon tuli taloon 2007 - samana vuonna esikoisen kanssa.

Lahjaksi kääntyminen

Meillä oli muuten erikoishieno isänpäivä tänä vuonna - samalla kertaa vietettiin myös äidin synttäreitä. Meidän pikku kuopuksemme teki päivästä ihan erityisen oppimalla kääntymään selältä mahalleen! Ja vielä neljä päivää ennen nelikuukautispäiväänsä.

Vauvasirkustelua

Olimme perheen naisten kesken vauvasirkuksessa. Nelikuukautisista vuoden ikäisille tarkoitettu sirkustelu houkutteli kokeilemaan, koska Sunnuntailapsi on jäntevä ja liikunnallinen plikka, ja koska minä tarvitsin jotain edes hiukan liikuntaan viittaavaa aktiviteettia, jota voi tehdä vauvan kanssa (vaunukävelyn lisäksi). Syksyn vauvajumppaan ilmoittautumisessa olin myöhässä, mutta sitten bongasin Sirkustuksen järjestämän vauvasirkuksen Napapiirillä.
Ensi alkuun arvelutti kiepsauttaa vauva kainaloista ylösalaisin ja sitä olkapäälle ja taas oikeinpäin syliin. Mitä jos se menee rikki tai sekaisin?? Mutta ei se mennyt. Ihan tyytyväiseltä vaikutti. Ohjaaja näytti otteet, joilla temput suoritettiin niin, että ne sopivat eri ikäisille osallistujille. Ohjaaja sanoikin, että yleensä pienet ihmiset eivät ole moksiskaan pyörittelystä, mutta vauvojen vanhempia hirvittää. Miehen ja esikoisen leikkejä seuranneena voisi perstuntumalla todeta, että kaikenlaiset heittely- ja kiepsautteluleikit ovat enemmänkin isien heiniä.
Olkapäälle kiepsautuksen lisäksi nostettiin vauvat Matti Nykäs -tyyliseen hyppy- tai lentokoneasentoon ja harjoiteltiin rapukävelyä vauvan kanssa. Ilmalentoasentoja onkin tullut kokeiltua monesti kotona, kun vauveli tuntuu tykkäävän ilmassa olosta. Koko ajan Sunnuntailapsi oli vallan tyytyväinen oloonsa - ainoastaan ilmaan heittely (jos sitä nyt heittelyksi voi sanoa) taisi olla hitusen turhan jännittävää, koska vakavaksi veti.
Vauvasirkuksen "aikuisosuus" oli kuitenkin kaikista haastavin: pallomeripallot vain pomppivat sinne tänne, kun äipät harjoittelivat jongleerausta (vauvat keskittyivät samaan aikaan niiden heittelyyn ja syömiseen). Sunnuntailapselle tuli nälkä juuri, kun jongleeraus alkoi, joten yritin sitten silmä kovana vauva rinnalla seurata harjoituksia, jotta voin kokeilla niitä kotona mandariineilla.

Joku muu sais hävetä

Madventures-Rikun esille nostama lapsivihamielinen Suomi ei ole vielä näyttänyt mulle kynsiään henkilökohtaisesti, mutta ei ole vaikea uskoa, että sellainen tämä maa on. Ei tarvitse kuin lukea kaikenmaailman aivopieruja lukija- ja kommenttipalstoilta lehdistä ja kuunnella ystävien sattumuksia asiaan liittyen. Kuulemani mukaan esimerkiksi iso ihminen (mies) lentokoneessa on uhannut vaientaa yhden pienen ihmisen ihan lopullisesti, mikäli pikkuihmisellä kävisi mielessään alkaa huudella koneessa. Niin. Siis ääntäkään ei ollut vielä päästetty, paitsi juuri tuon kyseisen aikuisen suurta imbesilliyttä todistava lausahdus.

Jostain historiasta se kai juontuu, etteivät lapset saa kuulua, hyvä jos näkyäkään. Tietoisuus tästä (vieläkin yleisestä?) ajattelutavasta saa välittömästi äidin häpeämään silmät päästään, jos vauva/lapsi alkaa huutoitkeä julkisilla paikoilla. Tunnen ihmisiä, jotka keräävät kimpsunsa ja jälkikasvunsa välittömästi kasaan ja luikkivat nopsasti pois häiriötä aiheuttamasta, vaikka olisivat vain istuneet jossain hälyisässä lounaspaikassa. Tunnistan saman häpeän itsessäni. Vauvan karjuminen on oma lukunsa - myös nelivuotiaan kailotus/pöytätapojen harjoittelu/paikallaan istumisen harjoittelu/muut tottelemisen haasteet julkisilla paikoilla ovat varmaan bensaa liekkeihin kaikille lapsia inhoaville. Reaktioni ei kuitenkaan ole pakeneminen -periksihän noille lapsenvihaajamoukille ei anneta - ja sitä paitsi onhan se häpeä nyt herranjumala aivan turhaa. Ei kai lapsen kanssa ulkomaailmaan lähteminen sentään vaadi, että se on ensin kasvatettu valmiiksi aikuiseksi asti?? Ja minkälainen kuplassa kasvanut olio sellaisestakin tulisi - toisten kanssa vuorovaikutuksessahan ne sosiaaliset normit ja käyttäytymiskoodit opitaan. (Niiden normien oikeellisuus nyt sitten on ihan toinen juttu jo.)

Pakenemisreaktion sijaan joudun johonkin katatoniseen tilaan, jossa keskityn vain ja ainoastaan kehityskeskusteluun lapsen kanssa (tavoitteenihan on toki kasvattaa niistä ihan yhteiskuntakelpoisia), enkä varmaan edes huomaisi, jos joku tulisi mussuttamaan lapseni aiheuttamasta mielipahasta. Ei aavistusta, kuinka monta kertaa minua muksuineni on mulkoiltu - suojautumiskeinollani saatan olla toistaiseksi ansiokkaasti välttynyt lapsivihamielisen Suomen kynsistä.

Rannekello ja vihkisormus

Bébétalossa on todella enää vain yksi vauva - esikoinen on nyt ehtinyt jo viisivuotiaaksi.* Takana on jännittävä juhlaviikonloppu, jota vietettiin äidin, mummun ja kavereiden kesken - isin matka Nizza-Cannes -maratonille sattui juuri samaan aikaan.
Kyllä nyt on paketteja saatu. (Yritän tässä nyt kivenkovaan keskittyä lahjoihin pikkunatiaisen kantilta; vähän kyllä sormet syyhyäisivät suoltamaan näppiksestä muutaman sanasen tästä kirotusta TAVARAN MÄÄRÄSTÄ...) Lapsen riemua ja tärisevää jännitystä on ollut ilmassa, ja synttärivieraiden tuomia lahjoja on kehuttu äidille moneen otteeseen. Tää Zhuzhupets on tosi hieno!! Mun mielestä NinjaGo-hyrrä oli paras lahja!! Äiti miten Venla/Emil/xxx tiesi, että mä tykkään just tästä??
No eipä osannut äiti vastata, sen verran monta entuudestaan täysin tuntematonta toivetta tarhakaverien vanhemmat (kröh lelufirmojen markkinamiehet) olivat osanneet täyttää!
Äidille ja isille hän oli esittänyt toiveensa esim. leijonapehmolelusta (on pehmoleluja, mutta ei vielä juuri leijonaa) ja liikkuvista ja ääntelevistä ihan-mistä-tahansa-eläinpehmoista, mutta tartuin sitten toiveeseen saada oma rannekello, mikä oli ollut toivomuslistalla jo ennen nelivuotispäivääkin. (Rannekellotoivetta pikkuihminen selvitti sillä, että hän tahtoo kellon, koska isilläkin on. Rannekellon kanssa samassa esitettiin myös toive saada vihkisormus kuten isillä.) Aika ei ehkä vielä ole ihan kypsä kellotaulun oppimiseen, mutta nuorenahan se vitsa on väännettävä, ja rannekello nyt ei ole mikään ihan turha kapistus.
Paketista paljastunutta kelloa katsottiin suurin ja iloisen hämmästynein silmin. Äiti, onko tää ihan oikea kello, siis kelloranne, eiku??
Ensi viikonloppuna sitten juhlat uusiksi - tällä kertaa isin, sukulaisten, kummien ja muutaman muun kesken! Ja pakettien tuloa ei voi estää...

*Toisessa blogissani on postaus viisivuotiskemujen menusta, joka oli sopuisa kompromissi pienen herkkupepun unelmia ja äipän järjen ääntä.