Bébétalossa on todella enää vain yksi vauva - esikoinen on nyt ehtinyt jo viisivuotiaaksi.* Takana on jännittävä juhlaviikonloppu, jota vietettiin äidin, mummun ja kavereiden kesken - isin matka Nizza-Cannes -maratonille sattui juuri samaan aikaan.
Kyllä nyt on paketteja saatu. (Yritän tässä nyt kivenkovaan keskittyä lahjoihin pikkunatiaisen kantilta; vähän kyllä sormet syyhyäisivät suoltamaan näppiksestä muutaman sanasen tästä kirotusta TAVARAN MÄÄRÄSTÄ...) Lapsen riemua ja tärisevää jännitystä on ollut ilmassa, ja synttärivieraiden tuomia lahjoja on kehuttu äidille moneen otteeseen. Tää Zhuzhupets on tosi hieno!! Mun mielestä NinjaGo-hyrrä oli paras lahja!! Äiti miten Venla/Emil/xxx tiesi, että mä tykkään just tästä??
No eipä osannut äiti vastata, sen verran monta entuudestaan täysin tuntematonta toivetta tarhakaverien vanhemmat (kröh lelufirmojen markkinamiehet) olivat osanneet täyttää!
Äidille ja isille hän oli esittänyt toiveensa esim. leijonapehmolelusta (on pehmoleluja, mutta ei vielä juuri leijonaa) ja liikkuvista ja ääntelevistä ihan-mistä-tahansa-eläinpehmoista, mutta tartuin sitten toiveeseen saada oma rannekello, mikä oli ollut toivomuslistalla jo ennen nelivuotispäivääkin. (Rannekellotoivetta pikkuihminen selvitti sillä, että hän tahtoo kellon, koska isilläkin on. Rannekellon kanssa samassa esitettiin myös toive saada vihkisormus kuten isillä.) Aika ei ehkä vielä ole ihan kypsä kellotaulun oppimiseen, mutta nuorenahan se vitsa on väännettävä, ja rannekello nyt ei ole mikään ihan turha kapistus.
Paketista paljastunutta kelloa katsottiin suurin ja iloisen hämmästynein silmin. Äiti, onko tää ihan oikea kello, siis kelloranne, eiku??
Ensi viikonloppuna sitten juhlat uusiksi - tällä kertaa isin, sukulaisten, kummien ja muutaman muun kesken! Ja pakettien tuloa ei voi estää...
*Toisessa blogissani on postaus viisivuotiskemujen menusta, joka oli sopuisa kompromissi pienen herkkupepun unelmia ja äipän järjen ääntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti