Kirjaherkuttelua

Sain ilahduttavan kiertoviestin sähköpostiin, voitteko kuvitella. Otsikkona on Pokkareiden vaihto. Kyse on siis kirjavaihtareista: kun itse lähettää yhden lukemansa kirjan meilissä olevan osanottajalistan ensimmäiselle ja lähettää viestin eteen päin kuudelle, voi pian saada postissa jopa 36 kirjaa! Mieletöntä! Ja kätevää, ei tarvitse kuin kävellä postilaatikolle.

Oli kuitenkin vaikeuksia valita sitä yhtä pois annettavaa kirjaa, kun huonoa en halunnut lähettää, ja hyvistä en haluaisi luopua. (Kirjat eivät sentään onneksi rakkaan aviomiehenikään mielestä ole romppoolia.) Valitsin lopulta Herkkusuun kasvatuksen. Toivottavasti se saa vastaanottajassaan aikaan yhtä suurta kaipuuta vanhan hyvän ajan huippuravintoloihin ja maailmanmenoon kuin minussakin!

Äiti ja se

Tiedätte varmaan, kuinka jotkut lemmikinomistajat pitävät tiukasti kiinni siitä, että heidän turrestaan tai muusta karvakerästään puhutaan aina persoonapronominilla hän. Jotenkin ihan söpö tapa, joka osoittaa, että kyse on puhujalle tärkeästä yksilöstä.

Itseltäni ei hännittely luonnistu ollenkaan. Normaalipuheessa en, häpeä myöntää, pysty hännittelemään edes ihmisiä, saati kissanroikaleitamme. Johtuuko Tampereen murteesta vai mistä lie, mutta suussani ei kotioloissa ja tuttujen kesken kerta kaikkiaan muotoudu sana hän. Seitittelyn kohteeksi joutuvat tasapuolisesti ihan kaikki anopista ystäviin. Seitittelystäni ei ihan varmasti voi päätellä mitään arvostuksestani kyseistä henkilöä kohtaan, pikemminkin se-pronomini vain kertoo, että juttelen siitä jossakin vapautuneessa keskustelutilanteessa.

Olinkin aivan sanat solmussa, kun kylään tuli tuttava tyttövauvansa kanssa. Juttelimme niitä näitä, ja huomasin kyllä heti, että äiti viittasi vauvaansa aina nimellä tai hännittelemällä. Kuulostin varmaan keskustelukumppanin mielestä pöljältä, kun jouduin kamalasti miettimään sanamuotojani välttyäkseni sekä seitittelyltä (kun ajattelin sen olevan loukkaavaa) että hännittelyltä (kun en kerta kaikkiaan saanut sitä suustani, yhtä hyvin olisin voinut alkaa samantien puhua kirjakieltä). Omaa lastani seitittelin ihan estoitta (niin kuin aina). On se kyllä erikoista!

Selvityksen makua

Työkkäri l. TE-toimisto on vasta-alkajatyönhakijalle uusi tuttavuus. Tutustuminen alkoi ihan lupaavissa merkeissä: kun kävin toimistossa ilmoittautumassa, sain asiallista ja ystävällistä palvelua. Käynnin jälkeen ajattelin, että ehkäpä työkkäristä saattaa olla jopa apua töitä hakiessa. (Ensin ihmettelin, että kyllähän sitä nyt ihminen pystyy itsekin Mollin sivunsa lukemaan. Selvisi, että toimistolla saattaa olla tarjota joitain muitakin töitä, vähän niinkuin tiskin alta.)

Enää en ole niin varma, että siellä työkkärissä oltaisiin ihan vilpittömästi asiakaspalvelutöissä. Ilmoittauduin nimittäin avoimen yliopiston kurssille ja kyselin sitten kohteliaasti työkkärin Työlinja-sähköpostipalvelusta, mitä tietoja kurssistani pitää välittää toimistoon. (Kuten arvata saattaa, opiskelusta on ilmoitettava TE-toimistoon, jotta he voivat pähkäillä, onko minulla opinnoiltani enää aikaa olla työnhakija.) Työlinjan palvelu tosiaan yllätti. Sain kaikkiaan kolme kertaa vastaukseksi, että minun on "ilmoitettava opiskelusta omaan TE-toimistoon". Valaisevaa.

Ennen kolmatta samantyyppistä "apteekin hyllyltä" -vastausta tuohduin vähän ja rohkenin tiedustella, mitä tarkoitusta varten Työlinja-palvelu oikeastaan on. Toistin myös kysymykseni siitä, mitä tietoja kurssista tulisi toimittaa. Ei vastausta. Sen sijaan Työlinjan asiakaspalvelija toisti uskollisesti vanhan mantran ilmoittamisen tärkeydestä ja vaivautuipa vielä selittämään:

TE-toimistossa tarkistetaan katsotaanko opiskelusi päätoimiseksi, sivutoimiseksi tai harrastustoiminnaksi. Mikäli tulkintaa ei voida heti tehdä, sinulle tehdään selvityspyyntö opiskeleen liittyen ja tässä selvityspyynnössä mainitaan myös ne paperit, mitkä sinun on oppilaitokselta pyydettävä selvityksen liitteeksi. Päätöksen selvitykseesi antaa työvoimatoimikunta.

Olisihan se nyt jo pöyristyttävää, jos asiakas heti kättelyssä voisi toimittaa ne vaaditut tiedot. Kuinka silloin kävisi selvityspyynnön?

Toimetonta

Työnhakijan arki on vaatinut niin paljon netissä roikkumista ja itsensä kehumista hakemuksissa, että bloggaaminen on hetkeksi vallan jäänyt. Vielä ainakaan en muuten lähtisi allekirjoittamaan toteamusta, että toimettomana olo olisi jotenkin hedelmällisen luovaa. As if! Kun on kirjaimellisesti toimettomana, ilman tointa ja tarkoitusta, tuntee itsensä parhaimmillaankin... no, ehkä lintsariksi. Siis sellaiseksi koulusta luvatta poissa olevalta peruskiltiksi teiniksi, jolla on lintsatessaan ihan kivaa, mutta koko ajan pelko pyllyssä, että joku tuttu näkee. - No, mites, eikö o koulua vai mitäs se Anna täällä kaupungilla pyärii? Siinä sitten teini-Anna keksimään selitystä. - Öö, joo siis kouluunhan mää oon menossa, ei se ala ihan viä, myöhästyin yhestä bussista jne.

Sama homma työnhakijalla. Vahingossa jos vähän erehtyy vaan olemaan ja möllöttämään tyytyväisenä vietyään lapsen päiväkotiin, joku henkinen Nina Mikkonen & kumpp. tulee kylään. Työttömänä ja lapsi tarhassa, voi pyhä Sylvi! Nyt sanomalehti kiinni ja vähän äkkiä a) hakemaan lapsi kotiin tai b) soittelemaan potentiaalisille työnantajille.

Pahimmillaan toimettomana olo onkin (empiirisen tutkimukseni mukaan) sitten sitä, että uskoo jo yhden kuukauden työttömyysajassa luisuneensa totaaliseen syrjäytyneisyyteen, ja että yksi työhaastattelu, jonka tuloksena oli kiitos-mutta-ei-kiitos-meili, on yhtä kuin kaikki tulevatkin haastattelut. (Jos niitä haastatteluja edes heruu.) En osaa mitään enkä ole juurikaan kukaan. Olen ylikoulutettu mutta alikokenut mihin tahansa tehtäviin. Ottakaa mut nyt edes joku!

Arvalla naimisiin ja muita kertomuksia

Sain haasteen Marialta. En lakitupaan enkä sävellahjakeräykseen, vaan kirjoittaa itsestäni kuusi satunnaista asiaa.

Kyllä on vaikiaa, mutta yritetään nyt kuitenkin, vaikka tästä tuleekin ikävästi mieleen parin päivän takainen työhaastatteluni. Kiteytäpä nyt ihan muutamalla sanalla, millainen tyyppi olet? (Mietin edelleenkin silloin valitsemaani kökköä vastausta, jota en kehtaa tässä julkaista.)

No, nytpähän ei tarvitse kiteyttää, jos ei tee mieli. Katsotaanpas...

1. Olen kosinut miestäni sekä kihla- että naimisiinmenovaiheessa. Ilmeisesti oikeaan aikaan, koska molemmilla kerroilla onnistui. Olisimme menneet naimisiin jo 4.4.2004 klo 04.04, jos olisimme voittaneet maistraatin arvonnassa. Koska oli huono arpaonni, hääpäivä lykkääntyi (vuosiksi). En nyt millään muista, mikä maistraatti näitä arvontoja järjesti, mutta ovat keksineet loistoidean!

2. Jos pitäisi valita, eläisinkö jossain jäätävän kylmässä vai valuvan helteisessä paikassa, valitsisin viimemainitun, ihan kuulkaa silmää räpäyttämättä. Siesta, luvallinen kiireettömyys ja näennäinen aikaansaamattomuus tekevät hyvää syntymäkireälle pipolle. Ei mikään Grönlanti.

3. En muista lapsuuden haaveammattejani. Yläaste-lukioiästä muistan kaksi: maskeeraaja sekä elokuviin ja tv-sarjoihin suuntautunut kielenkääntäjä. Ehkä sitten eläkepäivilläni teen asioiden eteen jotakin, muutoin jatkan vain oman nassuni ehostamista ja tyrskähtelen telkkarin kielikukkasille.

4. Minulla on suuria vaikeuksia heittää tai antaa pois vaatteita, esineitä, kirjoja, lehtiä jne. koska haluaisin säilyttää ne kaikki odottamassa uutta tulemista tai sitä, että vielä jonakin päivänä luen ne kaikki (lehdet ja kirjat) uudestaan, teen niistä fiksuja muistiinpanoja tai kokoan niistä leikekirjan. Miehen mielestä talo on täynnä romppoolia.

5. Ehkä hienoimmat saavutukseni ikinä ovat gradu, poika sekä tietyt pitkät ja kantavat ystävyyssuhteet. (Terveisiä muun muassa Armonkalliolle ja Ranskaan.) En laita saavutuksia järjestykseen, koska ei niitä voi vertailla keskenään.

6. Sarkasmi on vaikea tyylilaji, mutta haluaisin onnistua siinä.

Siinähän ne. Nyt laitan ns. vahingon kiertämään ja nakitan Franskistytön haasteeseen. Jos vaikka saisi jotain mielenkiintoista nippelitietoa koskien naisen elämää toisen maan Mansessa ;)

Kun ei tarvitse jaksaa, ei jaksa.

Luulisi, että lapsen tarhadebyytti olisi ollut äidille jonkinsortin mahdollisuus lepoon ja yli vuoden kestäneestä hässäkästä palautumiseen. Samaan syssyyn on vielä toteutettu viikonlopun äitipoissaolo tissiriippuvuuden vähentämiseksi sekä nakitettu yöheräämiset isälle, joten kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla ns. tokenemaan päin. Mutta ei. Olo (ja mahdollisesti ulkonäkökin) on kuin jyrän alle jääneellä. (Ei, en käyttänyt vapaaviikonloppuani pub crawlingiin, joten sekään ei selitä tätä.)

Voiko olla, että synnyttäneissä ja imettävissä äideissä jylläävät ihme-piriste-doping-hormonit olisivat tähän asti vaikuttaneet, mutta jättivät pirulaiset minut oman onneni nojaan heti kun aloin viettää useampia tunteja peräkkäin ilman jälkikasvuani?

Seurataan tilannetta. Ehkä tässä on käynyt niinkuin tunnollisen työntekijän lähtiessä lomalle - heti kun vaihtaa vapaalle, iskee hirveä tauti, ja lomalainen palailee töihin vietettyään laatuaikaa sängyssä kuumemittari seuranaan.

Tarharyhmää

Pikku piltti on ollut nyt neljä päivää tarhassa. Päiväkotielämä alkoi mutkattomasti - kun ei ole vielä tarvetta jättää silmäterää toisten hoteisiin aamukasista neljään, pehmeä lasku oli mahdollinen. Ensimmäiset tarhapäivät olivat noin kolmen tunnin mittaisia. Läpimurto saavutettiin tänään, kun lapsonen vietti päiväkodissa seitsemän tuntia ja nukkui siellä mukisematta päiväunensakin. (Kotona päiväunien nukkuminen sisällä on ollut sirkusta, jossa nukuttaminen vie suurinpiirtein yhtä kauan aikaa kuin itse unetkin.)

Ensimmäisinä päivinä istuin kerhojakkaralla seuraamassa sivusta taaperon touhuja ja mietin, että pehmeä lasku taisi olla tarpeen jopa enemmän äidille, 30, kuin pojalle, 14 kk. Lapsihan sulautui joukkoon kuin kala veteen eikä edes pois lähtiessäni ruvennut protestoimaan. Seurasin ihmeissäni ja iloisena, kun kotona lusikkaa heilutellut vempula pisteli tarhan aamupuuroa kiltisti ääntä kohti pikku tuolissaan istuen. (Ei edes syöttötuolissa, josta ei pääse kesken ruuan karkuun..?)

Kiukuttelua on tosin ollut havaittavissa iltaisin kotona. Tämä se on sitten se äidin karu kohtalo. Isi, joka muutenkin on ollut aina päivisin poissa, ei joudu minkäänlaisen ylimääräisen kitinän kohteeksi. Ei kai se nyt mikään ihmekään ole. Lapsen logiikallahan äiti tässä varmaan on se tuhmeliini, joka keksi viedä hänet joka päivä pois kotoa.

Mikrovitsejä

Joulunpyhinä meni mikroaaltouuni rikki. Minulle se olisi vielä mainiosti kelvannut; kun astian muisti laittaa aina mikron oikeaan reunaan, ruoka lämpeni ihan kivasti. Aviomiehen mielestä se oli kumminkin rikki, joten uutta mikroa kehiin.

Hienosti vanha uuni kuitenkin palveli kahta - ja sittemmin kolmea ihmistä - viisi vuotta. Ja sitä ennen ties kuinka monta vuotta jotakuta muuta, sillä kone oli käytetty. Mikro oli niin pieni, ettei sinne saanut mahtumaan kaikkia astioita. Muun muassa kyläilevien vauvojen tuttipullot eivät mahtuneet sinne. Harvemmin sitä toisten ihmisten mikrouuneihin edes kiinnitetään huomiota, mutta meidän mikrosta vitsailtiin.

Toista on uusi mikroaaltouuni! Sille ei kukaan pääse naureskelemaan. Luukusta mahtuu sisään isompikin pizzalautanen. Kieltämättä aika komean näköinenkin se on. Uuden uunin käyttöohjeista sen sijaan sai huumoria irti. Ainakaan minä en pystynyt pysyttelemään vakavalla naamalla lukiessani, että "Älä kuivata pyykkiä mikrossa. Vaatteet saattavat mustua ja syttyä palamaan." Myös tieto, etteivät vaivaiset ihmiset saa käyttää uunia ilman valvontaa, sai olon jokseenkin hilpeäksi.