Jouluaaton kestohitit

Pauli Hanhiniemi paljasti Aamulehdessä, että jouluperinteisiin kuuluu aina perunalaatikon vertaaminen edellisvuotisiin. Voin kuvitella aiheesta käytävän keskustelun kulun. - Kyllä on aina erinomaista tää mummun laatikko! - Nii, mutta oliskos tänä vuonna vähä reilummin voita? Vai mikä tässä ny on, mahtaako olla samaa perunalaatua kun toissa vuonna? - Jaa, minkäslainen se laatikko sillon olikaan... - Mutta viime vuonnahan oli aivan suussa sulavaa looraa, ikinä en oo varsinaisesti perunalaatikosta tykänny mutta sillon söin, en edes jaksanu lanttulaatikkoo! Olitkos sää Pauli enemmän peruna- vai lanttulaatikon syöjä? Jne...

Omassa suvussa on kautta aikojen toistuva jouluruokateema ollut Lipeäkala ja siitä tykkäävät/sitä inhoavat sukulaiset sekä toisena hittinä Lipeäkalan maustaminen: maustepippuri vs. mustapippuri. Joskus teininä meinasi pää räjähtää näitä jorinoita kuunnellessa. Nykyään kestän jo olla hilpeästi mukana juonessa. Kyllä lipeäkalaa olla pitää! Suolalla, pippurilla ja valkokastikkeella, ilman perunoita. Seuraavat sukupolvet muistavat minut tässä keskustelussa luultavasti siitä, etten ikinä muista, kumpaa pippuria pitikään kannattaa. Tänäkin jouluna rouhaisen kai varmuuden vuoksi kumpaakin lajia.

Paljastakaahan, arvoisat lukijani, (kun teitä nyt vissiin kuitenkin muutamia on?) omien sukujenne jouluaatto-small talkin ikivihreät!

BBA, FM ja PIM

Ansioluettelo vaatii kaltaiseltani perfektionistityönhakijalta tarkkaa syyniä. Pitää muistaa kirjata kaikki olennainen opinto- ja työkokemus sekä julkaisut, suosittelijat ynnä muut cv:ssä hyvältä näyttävät seikat.

Olen joskus kuullut jonkun ymppäävän esimerkiksi Julkaisut-otsakkeen alle kaikenlaista tavaraa, joka ei sinne ehkä kuuluisi, mutta joka nopealla vilkaisulla saattaa upota huolimattomalle työnantajalle kuin väärä raha. Raivorehellisenä itseni vähättelijänä en ikinä onnistu totuuden vääntelyssä tuolla tavalla. Hirvittävä auktoriteettikammokin pitää ansioluetteloni tylsän totuudenmukaisena.

Äsken kuitenkin sain uuden, viralliselta kuulostavan nimikkeen, joka sopisi hyvin BBA:ni ja FM:ni jatkoksi. Kun taas kerran muistutin läpihajamielistä aviomiestäni jostakin tekemättömästä toimesta, sain kuulla olevani PIM. Siis Personal Information Manager. Ihan passeli.

Miehen pimminä toimiminen on oikeastikin välillä niin haastavaa, että takuuvarmasti olen PIM-vuosieni aikana oppinut koordinoimaan, hallinnoimaan, organisoimaan ja aikatauluttamaan kuin jossain hektisessä työtehtävässä konsanaan. PIM voisi olla omiaan, sanotaanko vaikka ...Luottamustehtävät-otsikon alla?

Kenen on vastuu?

Tiedättehän amerikkalaiset, nuo varoitustekstien kruunaamattomat kuninkaat? "Varoitus: nämä sakset saattavat leikata!" tai "Tällä Batman-puvulla ei voi lentää!" Fiilis ja naurukerroin oli jokseenkin sama, kun luin uutisen ledituikuista.

Niin, ei tietty saisi nauraa, koska joku on oikeasti yrittänyt sytyttää ledivalotuikkunsa sytkärillä. Mutta silti! Varoitustekstit sitten vaan tuikkuihinkin. Tulisikohan ne laittaa mieluummin pakkaukseen vaiko oikein kynttilän kylkeen? Ei hitsi, paha siihen on kyllä mitään mahduttaa. Kun siinä pitäisi kuitenkin lukea että "Älä sytytä tulitikulla tai sytyttimellä!" tai ehkäpä "Tuikussa on jo liekki valmiina! Sitä vartenhan se on ledivalotuikku, valopää!". Tai jotain.

Aina mielessä

Viikonloppuna oli lapsellisen urani ensimmäiset pikkujoulut, joissa olen keskustellut tuntemattomien kanssa lapsiasioita ja tullut samalla humalaan.

Kun suurin osa vieraista on ennestään toisilleen tuntemattomia, keskustelun virittely voi tunnetusti olla joskus jäykähköä. (Ennen ensimmäisen viinipönikän tyhjenemistä.) Kun ei tunne ihmistä, on vaikea lähteä repimään jutustelunaiheita. Kuinka ollakaan, vähän yli kolmekymppisillä alkaa kuitenkin olla jo lapsia, jotka ovat kertakaikkiaan loistava puheenavaus.

Jostain syystä näin ensimmäisen kokemukseni perusteella en vielä ihan lämmennyt kersa -small talkille. Joku siinä on älyttömän häiritsevää. Puhua nyt taaperonsa tarhaan menosta ja vetää samalla punkkua ja cocktailpaloja! Eikö siinä olotilassa ja tilanteessa pitäisi voida puhua jostain ihan muusta? Kun kerran vaivalla on vielä ne mukelotkin hukattu jonnekin hoitoon. Mutta ei. Kerta toisensa jälkeen löysin itseni pölpöttämässä jollekulle lapsiasiaa ja kyselemässä toisten kokemuksia.

Yritin miettiä, mistä niitä keskustelunaloituksia revittiin tuntemattomien kanssa ennen kuin kellään (tai ainakaan enemmistöllä) oli lapsia. En muuten muista. Oli kai vähän laajempi teemakirjo.

Seventies Show

Kerrankin oli hymy herkässä, kun hämärällä tiellä tallustin ja tönäsin rattaita kohti kosteaa puistoa. Nimittäin naapurin setä sattui juuri siihen pihatöitä tekemään. Otaksun, että nimenomaan pihatöihin tarkoitetussa asussaan.

Asuun kuului seitkytluvun ihana metsänvihreä tikkitoppapuku, housut ja takki siis mätsäävää väriä ja tikkiä, sekä suippo ja tiukka pipo (ehkä Tapparan) samalta vuosikymmeneltä. En sitten kehdannut enempää vilkuilla, joten en nähnyt kenkiä. Mutta ihmettelen, jos eivät olleet Karhun lenkkarit. Siniset. Tai sitten vanhat nauhoitettavat hiihtomonot, ruskeaa nahkaa.

Kuuluisat ensimmäiset sanat

En ihmettelisi, jos äiti ja isi saisivat tänä jouluna lahjaksi taaperolta sen ekan sanan. Poikanen toistaa suvereenisti perässä ainakin äitiä, kissaa, pupua, lamppua, housuja jne. (Tosin kuuntelijalta vaaditaan toistaiseksi aika paljon mielikuvitusta.) Isin kanssa on leikitty painia, ja aina kun isi jää lattialle alakynteen, se huutaa apuaapuaapua. Sitä rimpsua lapsukainen toistelee jo melko selkeästi, ja tietenkin isi tästä innostuneena on vielä harjoituttanut avunhuutoja entisestään. Esitin kuitenkin taannoin vienon toiveen, että olisi kiva, jos ei ainakaan kannusteta sitä oppimaan ensi töikseen huutamaan apua. Olisi hirmu kiva työnnellä rattaita jossain kadulla muina äiteinä, kun lapsi herkeäisi huutamaan ohikulkijoilta pelastusta...

Herra Rissanen

Vuoden ja kuukauden ikäinen pienhenkilö on oppinut kaikenlaista - kävelemään (jo monta kuukautta sitten), juoksemaan, kiipeilemään, pissaamaan pottaan... Uusin tai ainakin melko hallitseva kyky on rissaaminen. Siis sellainen kiukuttelu, joka syntyy jostain pikkuasiasta. Jos taidot riittäisivät, jätkä varmaan polkisi kiukkuitkiessään jalkaa, mutta toistaiseksi rissaamisen tunnistaa vain paikallaan hytkymisestä polvia notkistaen. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Rissaaminen on jotenkin suloista. Ainakin toistaiseksi. Rissakohtaus aiheuttaa äidissä lievää hämmästynyttä huvittuneisuutta, jota on välillä vaikea peittää. Aiheutetaankohan tässä nyt lapselle jotain kauaskantoisia traumoja? Yhtä harmittaa ja ihmiset vaan nauraa.

Positiivinen vs. negatiivinen

Kun olen yleensä niin yltiönegatiivinen ihminen, niin yritetäänpä nyt huvikseen kerrankin vääntää jotakin positiivista tänään tapahtuneesta: kävin marketissa ja ruokaostosten yhteydessä ostin joulu-cd:n, tai itse asiassa kolmen levyn paketin, joka sitten jossain kassan ja kotioven välillä katosi teille tietymättömille.

Mitä siis sanoo positiivinen ihminen tähän? - No, sellaista sattuu, eihän se ole kuin rahaa! Välillä sitä käy tällaisia hassuja juttuja, kun on niin kova touhu päällä. Kyllä joulumielen voi viritellä vaikka itse laulamalla. Levyllähän olisi kumminkin ollut puolet höttöä, josta ei itse tykkää. Ensi kerralla olen sitten tarkempi niiden ostosten kanssa!

Vertailun vuoksi sitten se tuttu ja turvallinen negis: - Voi helevetti sentään! Miten voi olla näin hajamielinen?? Just ajattelin, että onpa kiva päästä virittäytymään musiikin siivin joulutunnelmaan. Tässä nyt onkin sitten joulutunnelmaa kerrakseen. Kukahan epärehellinen itsekkyyden ilmentymä julkeni napata sen paketin. Hyvää joulua vaan sillekin tontulle.

Welcome to the jungle

Alan vahvasti epäillä olevani työtä vieroksuva ihminen, jota ajaa työnhakuun ainoastaan sisäinen ääni joka sanoo, että töihin on mentävä jos haluaa olla vakavasti otettava osa yhteiskuntaa. Kyllähän työnhaku ihan kivaa on, siis nimenomaan haku (hullut on huvit...), mutta entäs siellä töissä sitten? Nyt sen saa lukea jo uutisistakin (kun vuoden päivät on kuunnellut työssäkäyvien tilityksiä), että täyttä viidakkoahan se on.

Tässä olisi nyt sitten tehtävä valinta kotiviidakon ja työviidakon välillä.

Siistiä!

Ihmisiä kannustetaan käyttämään kotitalousvähennystä hyväkseen ja hankkimaan esimerkiksi veronpalautusrahoilla siivouspalvelua kotiin. Olen niiiin samaa mieltä tuosta siivousavun hankinnasta. Se olisi paljon avioeroa edullisempi tapa hankkia perhesopua.

Meillekin hankittiin viime kesänä siivooja. Ei se siisteyden ylläpitäminen ihan helppoa ollut senkään jälkeen: vähintään pari tuntia ennen siivoojan tuloa kului siihen, että molemmat vanhemmat juoksivat pää kolmantena jalkana ympäri taloa keräilemässä irtotavaroita ja järjestelemässä notkuvia lehtipinoja yrittäen samalla vahtia lattialla konttailevaa poikasta.

Siivoojan tulo vaatii siis aina vähän valmisteluja, jotka saattavat olla yllättävänkin työläitä. Tämä riippuu tietenkin palvelun ostajan omasta siisteystasosta (mikä ei tässä huushollissa ole kovin korkealla). Lisäksi aina firman valinta ei mene kerrasta nappiin. Meidän siivousfirmamme sai fudut muutaman kerran jälkeen. Kun joka kerralla meille passitettiin uudet ihmiset, joille sai neuvoa uudestaan samat asiat, ja kun työn jälki masensi jopa minun kaltaiseni sottapytyn, oli aika ns. antaa heidän mennä. Jos haluan, että meillä siivotaan nopeasti hutaisten, voin ihan mainiosti tehdä sen itsekin. Rahalle sen sijaan odottaa jotain vastinetta.

Ensimmäisesta huonosta kokemuksesta ei kuitenkaan kannata lannistua, kyllä se supersiivoojakin jostain komerosta putkahtaa. Muutamia kuukausia märehdittyämme päätimme yrittää uudelleen. Tänään meillä kävi taas siivooja. Suhde on toki vielä alussa, mutta ensivaikutelma on ainakin ilahduttava. Ja on se kyllä kumma juttu: puhdas koti on aika jees, varsinkin kun ei ole itse tarvinnut kuluttaa kullanarvoista aikaansa jynssäämällä lattioita.

Näky ja tehtävä

"Näky ilman tehtävää on haaveilua, ja tehtävä ilman näkyä on raatamista, mutta näky ja tehtävä yhdessä ovat maailman toivo." Aika hyvin sanottu.

Kymmenen pistettä ja undulaattimerkki sille, joka kertoo sitaatin alkuperän. Googlen kuikuilu ei auttanut, sillä sitaatti löytyy vain yhdestä paikasta ja siellä siihen törmäsinkin. Olisiko jotain raamatullista peräti?

Luomisen tuskaa

Nyt ei luomisen tuska tod. ole johtunut lumen kolaamisesta. Pilkkopimeät illat ovat sen sijaan kuluneet työhakemuksia vääntäessä. Vastoin ennakko-odotuksiani kaupungista on kuin onkin löytynyt mielenkiintoisia (ja ylipäätään jollain lailla koulutusta vastaavia) hommia, niin että kotiäidin ehtoot ovat hyvinkin täyttyneet iskevien itsensämyyntikirjeiden runoilusta.

Alkuun reipas työnhakija oli kuin lapsi karkkikaupassa. - Voi vitsi, täällon tämmönenkin! Vau, ton mä haluun! Ei kyllä mennyt kauaakaan, kun reippaus vähän laantui. Tuli hirveä runsaudenpula. Miten sitä oikein päättää, mitä paikkoja hakee, kun on niin monta kivaa, mutta toisaalta joku on vähän vähemmän hyvä ja mitä jos sen vahingossa vaikka saa... Ja sitten on urakehitys ihan piloilla.

No, ei sitten ainakaan tässä vaiheessa vielä itsetunnonpuute vaivaa. Ettei nyt suinkaan vain jäisi luu työttömän käteen, sanoi pessimistin perikuva kuivakkaasti.