Nyt ei luomisen tuska tod. ole johtunut lumen kolaamisesta. Pilkkopimeät illat ovat sen sijaan kuluneet työhakemuksia vääntäessä. Vastoin ennakko-odotuksiani kaupungista on kuin onkin löytynyt mielenkiintoisia (ja ylipäätään jollain lailla koulutusta vastaavia) hommia, niin että kotiäidin ehtoot ovat hyvinkin täyttyneet iskevien itsensämyyntikirjeiden runoilusta.
Alkuun reipas työnhakija oli kuin lapsi karkkikaupassa. - Voi vitsi, täällon tämmönenkin! Vau, ton mä haluun! Ei kyllä mennyt kauaakaan, kun reippaus vähän laantui. Tuli hirveä runsaudenpula. Miten sitä oikein päättää, mitä paikkoja hakee, kun on niin monta kivaa, mutta toisaalta joku on vähän vähemmän hyvä ja mitä jos sen vahingossa vaikka saa... Ja sitten on urakehitys ihan piloilla.
No, ei sitten ainakaan tässä vaiheessa vielä itsetunnonpuute vaivaa. Ettei nyt suinkaan vain jäisi luu työttömän käteen, sanoi pessimistin perikuva kuivakkaasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti