Pieniä loppuja

Yli viisitoista vuotta koti on tarkoittanut aina kahta asiaa. On siis ollut kotikoti (aina sama) ja koti (milloin missäkin kaupungissa ja rakennuksessa). On menty kotiin ja kotiinkotiin. Vieläkin perheellisenä ja talollisena ihmisenä joskus huomaan sanovani, että meillä sitä ja meillä tätä ja tarkoittanut kotikotia, vaikka enhän mä asu kotonakotona, vaan omassa kodissani.

Kotikoti, siis lapsuudenkoti, on se paikka, jonka nurkat tuntee läpikotaisin. Joka huone on tuttu ja tuo mieleen muistoja. Olkoonkin, että viime vuosina ei enää ole välttämättä löytänyt ihan kaikkien kippojen ja jauhopussien paikkaa keittiönkaapeista, niin viimeistään oman entisen huoneen barbijemma on henkinyt tuttua, turvallista ja rauhoittavaa pysyvyyttä. Lapsuudenkoti on oman kodin lisäksi ainoa paikka, jossa on täysin, no, kotonaan.

Vanhempani ovat asuneet lapsuudenkodissani Pispalassa näihin päiviin saakka. Olen saanut nauttia monet vuodet Pispalan jylhistä ja värikkäistä maisemista, poimia kesäisin takapihalta litroittain vadelmia ja tähytä kimaltavalle Pyhäjärvelle, huumaantua juhannusruusujen tuoksusta pihassa, tassutella villasukissa puulattioilla, lämmitellä puuhellan tai takan edustalla talvipakkasilla, saunotella Aito-kiukaan pehmeissä löylyissä. Palata vielä lapsuusvuosien jälkeenkin rakkaaseen taloon ja sen villin rehevään pihapiiriin. Talosta on tullut myös mummula.

Nyt talosta tulee ehkä jonkun muun lapsuudenkoti. Muuttoauto kuljettaa mummulan asukkaineen tänään lähemmäs meitä, rivitaloon, jossa on tiiviimmät lattiat, vähemmän viidakkoa pihassa ja remontoidut huoneet. Hyvä sekin. Mummu ja vaari saavat enemmän aikaa hengähtää. (Ja matkustella rauhassa, kun puutalo ei kutsu huolenpitäjiään.)

Mutta tänä pääsiäisenä lapsuus loppuu taas vähän ja aikuisuus tuntuu todellisemmalta kuin eilen.

Kehitys kehittyy

Sunnuntailapsen kehitys on ottanut lähiaikoina jättiloikkia. Kun vähän aikaa sitten tuntui, että aina jonkun kysyessä toistin samat litaniat lapsukaisen tekemisistä ja osaamisista, nyt uusia juttuja tulee niin ettei perässä pysy. Miehen kanssa kysellään toisiltamme joko sä näit tän? Esikoinen on pienistäkin jutuista aivan riemuissaan. Hän on muun muassa vakuuttunut siitä, että pikkusiukku osaa jo monta sanaa. Kuten öy, äidi, kkä ja aau.

Tyllerö on putkauttanut jo kaksi hammasta, nousi viikonloppuna tukea vasten seisomaan ja eilen kampesi itsensä myös itse istumaan. Pinnasängyn laitaa piti hetki sitten korottaa. Viime päivinä olen kasvattanut itselleni silmiä selkään, jotta näkisin mitä vasten kasikuinen on milloinkin nousemassa jaloilleen tai mitä poimimassa suuhunsa hienolla pinsettiotteellaan. Portaikossa ei vielä ole porttia, mutta helpottaisi kyllä, jos en joka kerta joutuisi juoksemaan tarkistamaan tilannetta, kun vauva on kömpinyt kulman taakse portaiden suuntaan. Esikoisen aikana porttia ei tarvittu, mutta jotenkin nyt ajatus tuntuisi hyvältä. Eilen neuvolan täti leikillään päivitteli, että mihinkäs tällä pienokaisella oikein on kiire, kun nyt jo pitää päästä pystyyn. Niin. Pyrkiiköhän nopeasti pois kotoa vai leikkeihin veikan kanssa?

Parasta viihdettä on piiloleikki isoveikan kanssa: vauva seuraa pää pyörien ja ilosta kirkuen ja kikattaen karkuun menevää veljeä, joka näyttäytyy välillä tuolin tai kulman takaa kukkuu-huutojen kera.

Oopperassa

Kävin eilen oopperassa katsomassa (ja kuuntelemassa tietenkin) Madama Butterflyn. Oopperaelämys oli ehkä kolmas tai neljäs elämässäni, en siis ole mikään alan asiantuntija. Tällä kertaa minut sai oopperasaliin nostalgia ja omiin juuriin tutustuminen: mummuni, joka kuoli jo ennen syntymääni, oli oopperalaulajatar.

Erinäisten asianhaarojen takia mummun nuotisto ja sievoinen pino lehtileikkeitä ynnä muuta uran varrelta on kulkeutunut minun hoteisiini, ja olen niille parhaani mukaan yrittänyt löytää koteja ja käyttöä. (Köh - eräskin nuotti päättyi erääseen häälahjapakettiin.) Hiljattain kaivoin papereiden joukosta Madama Butterflyn käsiohjelman vuodelta 1954. Kun vielä satuin lukemaan, että kyseistä oopperaa juuri esitetään Tampere-talossa, päätin lähteä sitä katsomaan, tietenkin tuo nostalgiaa huokuva vanha käsiohjelma mukanani.

Amatööriltä vaati ensin hiukan totuttautumista vuorosanojen laulanta, mutta pian surullinen tarina vei mukanaan. Teatterikiikareilla oli hyvä tutkailla laulajien ilmeitä ja vaatteita tarkemmin - paikat olivat sen verran kaukana, että yksityiskohdista ei muuten saanut selvää. Eipä ole kovin mieltäylentävä Cio-Cio Sanin tarina, ei: odottaa nyt kolme vuotta parasta uskoen, merelle tuijottaen miestä, jolle on itsensä ja elämänsä omistanut, mutta joka ei ole alunperinkään halunnut kuin hetken hurmaa. Sitten vielä se moukka tulee takaisin uuden naisensa kanssa ja vie mukanaan Butterflyn pojan, joka on syntynyt tuon lyhyen, valheellisen rakkaustarinan hedelmänä. Synkkä loppu.

Ennen oopperaan menoa olin vain nukkunut ja tössötellyt kotona - edellinen yö meni pipariksi, kun valvoskelin ja odotin miestä kotiutuvaksi viihteeltä. (En sentään kolmea vuotta.) Sunnuntailapsikin heräili. Yön hämärässä ajattelin synkkiä. Madama Butterflyn synkkyys kuitenkin ylitti oman synkkyyteni ihan mennen tullen, ja yllättäen  tuo yhdistelmä toimi. Synkkyyden maksimointi kulttuurielämyksessä auttoi nousemaan yön ja päivän harmaudesta!

Mummun inspiroima oopperakäynti saanee jatkoa.

Joulu vaatehuoneessa

Pistäydyin räjähtäneeseen hyvin järjestettyyn vaatehuoneeseemme ottaakseni esille lastenvaatteita Minimiihin myyntiin. Siellä ne odottivat kasseissa, joihin olin jo aiemmin lajitellut esikoisen vaatteita vuosien varrelta. Yksi salaperäinen muovikassi kuikuili lattianrajassa, liian tyhjä ollakseen vaatekassi. Jotain kovaa tavaraa.

Taas toivotus hyvän joulun - löysin pussista pari huono-onnista joululahjapakettia, jotka eivät koskaan ole päätyneet kuusemme alle. Oli paketti vanhemmille ja paketti lapsille. Enkä tiedä keneltä. (Paitsi tietenkin joulupukilta.)

Avasin ne ihan itsekseni pikku yllätyksestä nautiskellen. Onneksi olivat sentään viime joululta, eivätkä jotain muuta vuosikertaa. Esikoisen saama Superman-paitakin siis mahtuu vielä. Kiitos ja anteeksi.

Nämä lahjukset muistettiin hakea vaatehuoneesta ajoissa.

Väsynyttä menoa

Nyt on kyllä tilitettävä omaa tyhmyyttään. Siis samaan aikaan, kun olen täällä blogistaniassakin kehunut kuinka lasten nukkumaanmeno on nyt helpottunut, olen valvonut itseni ihan tärviölle.

Jotenkin uusi vapaus nukkumaanmenossa ilman vauvaa on nyt saanut mut käyttämään vapauttani ihan väärin - kukun illalla koneen ääressä yli puolen yön tai saan päähäni aloittaa jotain hommaa aivan liian myöhään. Aamulla kun lapset heräävät ja herätyskellot raikaavat, tekisi mieleni lähinnä muumioitua peiton alle yrittämättä edes avata nahkeita silmiäni. Kärttyilen alkupäivän kahvin voimalla ja alkuillasta meinaan nuupahtaa perheen yhteiseen päivällispöytään. Pakkassäällä ulkoilu sentään antaa vähän virtaa.

On tähän tilanteeseen kyllä johtanut muukin kuin oma hölmöyteni. Juuri kun olin päässyt huokaisemasta, että kivastipa hoitui vauvan pinnasänkyyn siirtäminen, pikku hampiainen alkoi pukata molempia alaetuhampaita. Vastalöytynyt unirytmi iltaysistä aamukuuteen (ja imetyksen jälkeen vielä seitsemään) vaihtui kuin salaman iskusta iltaysistä aamukolmeen-neljään-viiteen-kuuteen-seiskaan huudolla, kiemurtelulla ja imetyksellä höystettynä. Jossain välissä esikoinenkin vierailee makkarissa.

Jos tilanne nyt on tämä eikä siitä muuksi muutu, pitäisi aikuisen ihmisen tajuta, että oikea ja järkevä nukkumaanmenoaika on kello yhdeksän eikä esimerkiksi kaksitoista tai yksi. Muuten sitä muuntuu ykskaks suohirviöksi, jolle kaikki normielämän käänteet ja haasteet ovat ihan ylipääsemättömiä.

Nyt hus pois koneelta ja maate!

Osa 2: Joka ilta kun lamppu sammuu...

...meillä nukutaan! Näin ei ollut vielä alkuvuodesta, jolloin iltarutiineihin sisältyi jos jonkinlaista juoksentelua ja äitituuvalitsemaanmulleunilelu.

Mihin se juoksentelu sitten loppui? No, niinkuin edellisessä asiaan liittyvässä postauksessa oivalsin, iltaan sisältyi aivan liikaa kommunikointia. Niin paljon kuin tykkäänkin jutella esikoisen kanssa asiasta kuin asiasta, sänkyynmenon jälkeen ollaan nykyään ihan hys-hys. Sängystä kantautuviin tai huoneen ovelta esitettyihin pyyntöihin ja kysymyksiin ei vastata. Jos pissalla on käytävä, sinne ohjataan hissukseen ja katsotaan, että reitti takaisin sänkyyn on suora ja nopea. Kiellettyihin puheenaiheisiin sisällytettiin luonnollisesti myös kaikki äidin avautumiset siitä, miksi ei vieläkään olla pedissä ja miksi taas seikkaillaan olohuoneessa, joten siltäkin osin varmaan koko talo kiittää.

Sunnuntailapsen pinnasänkyyn nukuttaminenkin on muuttanut iltarutiineja kovasti. Nykyään lapsukaisemme syövät iltapalojaan samoihin aikoihin, kuuntelevat yhtä aikaa iltalaulun, käyvät nukkumaan - ja kas, äidillä on vielä sen jälkeen aikaa puuhailla omia juttujaan! (Ja mennä liian myöhään petiin.) Kaiken ajoittaminen tosin vaatii vielä harjoitusta. Parhaiten kaikki menee silloin, kun isikin on kotona ja lasten iltatoimia voi hoitaa kahden aikuisen kesken. Jos sen sijaan äiti on yksin kotona, menee vähän säätämiseksi. Pitäisi olla yhtä aikaa syöttämässä yhdelle puuroa, pesemässä toisen hampaita, vaihtamassa yhden vaippaa, imettämässä ja lukemassa toiselle iltasatua. Mutta kai se siitä pikkuhiljaa!

Matkasta väsyneiden päiväunet.

Kenen on kolausvastuu?

Sarjassamme kotiäidin avautumisia. 

Oli vähän lunta pihassa sunnuntaina. Perheemme kotityö- ja lapsivastuullisena olin vähän sitä mieltä, että mies voisi kolata. Kolasihan se. Polun omalle autolleen ja oman autonsa edestä tielle saakka. Sanoi, että loput sitten kun tulee kotiin illemmalla. Oli kiire.

Ei se siinä naurattanut, mutta nyt jo kyllä. Enhän mä nyt voinut pitää pihaa koko päivää tuonnäköisenä, kun naapurustossa kaikki tekee säntillisesti lumityönsä ja kaapii viimeisetkin hiutaleet. Mitä nekin olis ajatelleet? Mutta niin vaan taas kävi, että se ne kotityöt ja muutkin hommat tekee, joka kotona on ja niitä tekemättömiä töitä katselee. Ei siinä jaksa odotella, että toinen tulee töistä tai mistä nyt tuleekin ja tarttuu toimeen jos muistaa ja jaksaa. Miten se töiden jakaminen onkin niin hankalaa? Tää on niiiin kaukana kaikista ylevistä tasa-arvokeskusteluista.

Onko kellään muulla tällaisia delegointivaikeuksia? Sanokaa pliis, että jollain muullakin on kotona mies, jolla on niin kiire, ettei ehdi kuin pikku polkuja kolaamaan?

Kumman hiljaista

Esikoisen pitkittyneeseen yskään määrätyt lääkkeet ovat olleet tarpeettomina jo Thaimaan matkalle lähdöstä saakka! Mikä parasta, paluusta on jo kohta kaksi viikkoa, eikä talossa ole vieläkään kuultu muutamaa yskäystä enempää. (Ja voin kertoa, että yskimistä on tarkkailtu haukan lailla.) Yskä on siis pysynyt ilman lääkkeitä poissa jo kuukauden.

Olisi niin hienoa, jos joka-aamuista ja -iltaista kortisonihönkäilyä ei enää tarvittaisi. Ja jos ei enää koskaan tarvitsisi kuulla, miten oma lapsi hengittää niin työläästi, ettei raukka kykene kunnolla sanomaan kokonaista lausetta. 

Yskän ja hengenahdistuksen loppuminen on melkein uskomatonta. Niin monta kertaa lääkekuuri on pitänyt alkaa uudelleen, kun hyvältä kuulostavan vaiheen jälkeen se on lopetettu ja TAAS vajaan viikon päästä köhinä on alkanut. Viimeksi tammikuussa.

Filemon-kissan poismuutosta on kulunut kaksi kuukautta. Suoraviivaista olisi ajatella, että kissattomuudella on ihan suora yhteys yskättömyyteen. Mutta voiko se todella tepsiä näin nopeasti?

Seuraavaksi poitsu pääsee astmaselvittelyyn liittyvään oskillometriaan, jossa mitataan keuhkojen toimintaa. Testin päivämäärä onkin siirtynyt ja siirtynyt, koska oskillometriaan ei ole voinut mennä kortisonilääkityksen ollessa päällä. Testiin mennessä on oltava kuukauden tauko takana kortisonissa - sellaista ihmettä ei olekaan tapahtunut sen jälkeen kun lääkkeet ensi kerran määrättiin viime kesänä. Mutta nyt on!