Tuulella

Pari päivää on tuullut niin, että tukka lähtee. Täällä Perpignanissa taitaakin tuulla aika usein ja lujaa, sillä leikkipuistotkin suljetaan kokonaan tietyn tuulennopeuden vallitessa. Etteivät lapset lähtisi lentoon?

Hyödynsin puhuria pyykin kuivattamiseen. Kuivausrumpuun tottuneena hulmuavien lakanoiden ripustaminen ulkopyykkitelineeseen olikin jännää.

Kova tuuli kävi eilenkin, kun tehtiin pieni automatka lähiympäristöön. Osuimme Cap Leucate'iin ja majakalle. Siellä tulikin hyvälle tuulelle - tuntuu lämmittävältä vain kerrassaan joutua jonnekin, minne ei koskaan suunnitellut menevänsä, ja löytää sieltä jotain kaunista!

Chez nous

Chez nous, meillä. Viikko Ranskassa on takana. Nähty aurinkoa, kevätkukkien loistoa, muutama nähtävyys ja leikkipuisto, monta boulangerieta ja kauppaa koluttu, syötetty takapihalla asuvia kilpikonnia, kestitty vieraita. Jokohan nyt arki alkaa? Ei taida olla mahdollista näissä ympyröissä, eihän?

Tilaustöitä

Sitähän sanotaan, että on hyvä antaa lasten kotona auttaa. Että antaa niille ikään sopivia tehtäviä, jotta voivat osallistua ja tuntea itsensä hyödyllisiksi ja osaaviksi. (Kaikki vanhemmat varmasti tietävät, että joskus tämä ns. tehtävien jako saattaa aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta ei siitä sen enempää nyt tässä. Eieiei! Älä kaada taikinakulhoa! Aaaa! Vielä ei saa lyödä vasaralla, isin sormi on alla!)

Yhdessä asiassa meidän viisivuotias apulaisemme on aivan lyömätön. Itse asiassa äiti on tässä hommassa vain materiaaliassistentti, ja mestari hoitelee loput: onnittelukortit! Ei tarvitse kuin vihjaista, että kortille olisi tarvetta, niin herra taiteilija virittelee puuvärinsä/tussinsa/siveltimensä valmiiksi ja ehtymättömästä idea-arkustansa kaivelee korttiin sopivan kuva-aiheen. Joskus assarinkin kuvatoiveita noudatetaan.

Isin synttärikorttia varten poika tiedusteli hienovaraisesti tulevalta sankarilta, mistä tämä tykkää. Vastaukset kahvista ja auringosta eivät ilmeisesti tyydyttäneet taiteilijan ambitioita, joten paperille alkoikin piirtyä Darth Vader valomiekkoineen, "koska mä tykkään TsaarWaashista". Äitiä vähän jännitti lopputulos. Mutta aivan turhaan - mestarin näkemys ei pettänyt tälläkään kertaa. Ja kyllä toiselle puolelle mahtui vielä piirtämään kahvikupin ja murokulhon isin aamupalaksi.

Tuo Darthin kaveri on Yoda. Ei ollut ihan varma taiteilija tästä asiasta kyllä.

Pieniä loppuja

Yli viisitoista vuotta koti on tarkoittanut aina kahta asiaa. On siis ollut kotikoti (aina sama) ja koti (milloin missäkin kaupungissa ja rakennuksessa). On menty kotiin ja kotiinkotiin. Vieläkin perheellisenä ja talollisena ihmisenä joskus huomaan sanovani, että meillä sitä ja meillä tätä ja tarkoittanut kotikotia, vaikka enhän mä asu kotonakotona, vaan omassa kodissani.

Kotikoti, siis lapsuudenkoti, on se paikka, jonka nurkat tuntee läpikotaisin. Joka huone on tuttu ja tuo mieleen muistoja. Olkoonkin, että viime vuosina ei enää ole välttämättä löytänyt ihan kaikkien kippojen ja jauhopussien paikkaa keittiönkaapeista, niin viimeistään oman entisen huoneen barbijemma on henkinyt tuttua, turvallista ja rauhoittavaa pysyvyyttä. Lapsuudenkoti on oman kodin lisäksi ainoa paikka, jossa on täysin, no, kotonaan.

Vanhempani ovat asuneet lapsuudenkodissani Pispalassa näihin päiviin saakka. Olen saanut nauttia monet vuodet Pispalan jylhistä ja värikkäistä maisemista, poimia kesäisin takapihalta litroittain vadelmia ja tähytä kimaltavalle Pyhäjärvelle, huumaantua juhannusruusujen tuoksusta pihassa, tassutella villasukissa puulattioilla, lämmitellä puuhellan tai takan edustalla talvipakkasilla, saunotella Aito-kiukaan pehmeissä löylyissä. Palata vielä lapsuusvuosien jälkeenkin rakkaaseen taloon ja sen villin rehevään pihapiiriin. Talosta on tullut myös mummula.

Nyt talosta tulee ehkä jonkun muun lapsuudenkoti. Muuttoauto kuljettaa mummulan asukkaineen tänään lähemmäs meitä, rivitaloon, jossa on tiiviimmät lattiat, vähemmän viidakkoa pihassa ja remontoidut huoneet. Hyvä sekin. Mummu ja vaari saavat enemmän aikaa hengähtää. (Ja matkustella rauhassa, kun puutalo ei kutsu huolenpitäjiään.)

Mutta tänä pääsiäisenä lapsuus loppuu taas vähän ja aikuisuus tuntuu todellisemmalta kuin eilen.

Kehitys kehittyy

Sunnuntailapsen kehitys on ottanut lähiaikoina jättiloikkia. Kun vähän aikaa sitten tuntui, että aina jonkun kysyessä toistin samat litaniat lapsukaisen tekemisistä ja osaamisista, nyt uusia juttuja tulee niin ettei perässä pysy. Miehen kanssa kysellään toisiltamme joko sä näit tän? Esikoinen on pienistäkin jutuista aivan riemuissaan. Hän on muun muassa vakuuttunut siitä, että pikkusiukku osaa jo monta sanaa. Kuten öy, äidi, kkä ja aau.

Tyllerö on putkauttanut jo kaksi hammasta, nousi viikonloppuna tukea vasten seisomaan ja eilen kampesi itsensä myös itse istumaan. Pinnasängyn laitaa piti hetki sitten korottaa. Viime päivinä olen kasvattanut itselleni silmiä selkään, jotta näkisin mitä vasten kasikuinen on milloinkin nousemassa jaloilleen tai mitä poimimassa suuhunsa hienolla pinsettiotteellaan. Portaikossa ei vielä ole porttia, mutta helpottaisi kyllä, jos en joka kerta joutuisi juoksemaan tarkistamaan tilannetta, kun vauva on kömpinyt kulman taakse portaiden suuntaan. Esikoisen aikana porttia ei tarvittu, mutta jotenkin nyt ajatus tuntuisi hyvältä. Eilen neuvolan täti leikillään päivitteli, että mihinkäs tällä pienokaisella oikein on kiire, kun nyt jo pitää päästä pystyyn. Niin. Pyrkiiköhän nopeasti pois kotoa vai leikkeihin veikan kanssa?

Parasta viihdettä on piiloleikki isoveikan kanssa: vauva seuraa pää pyörien ja ilosta kirkuen ja kikattaen karkuun menevää veljeä, joka näyttäytyy välillä tuolin tai kulman takaa kukkuu-huutojen kera.

Oopperassa

Kävin eilen oopperassa katsomassa (ja kuuntelemassa tietenkin) Madama Butterflyn. Oopperaelämys oli ehkä kolmas tai neljäs elämässäni, en siis ole mikään alan asiantuntija. Tällä kertaa minut sai oopperasaliin nostalgia ja omiin juuriin tutustuminen: mummuni, joka kuoli jo ennen syntymääni, oli oopperalaulajatar.

Erinäisten asianhaarojen takia mummun nuotisto ja sievoinen pino lehtileikkeitä ynnä muuta uran varrelta on kulkeutunut minun hoteisiini, ja olen niille parhaani mukaan yrittänyt löytää koteja ja käyttöä. (Köh - eräskin nuotti päättyi erääseen häälahjapakettiin.) Hiljattain kaivoin papereiden joukosta Madama Butterflyn käsiohjelman vuodelta 1954. Kun vielä satuin lukemaan, että kyseistä oopperaa juuri esitetään Tampere-talossa, päätin lähteä sitä katsomaan, tietenkin tuo nostalgiaa huokuva vanha käsiohjelma mukanani.

Amatööriltä vaati ensin hiukan totuttautumista vuorosanojen laulanta, mutta pian surullinen tarina vei mukanaan. Teatterikiikareilla oli hyvä tutkailla laulajien ilmeitä ja vaatteita tarkemmin - paikat olivat sen verran kaukana, että yksityiskohdista ei muuten saanut selvää. Eipä ole kovin mieltäylentävä Cio-Cio Sanin tarina, ei: odottaa nyt kolme vuotta parasta uskoen, merelle tuijottaen miestä, jolle on itsensä ja elämänsä omistanut, mutta joka ei ole alunperinkään halunnut kuin hetken hurmaa. Sitten vielä se moukka tulee takaisin uuden naisensa kanssa ja vie mukanaan Butterflyn pojan, joka on syntynyt tuon lyhyen, valheellisen rakkaustarinan hedelmänä. Synkkä loppu.

Ennen oopperaan menoa olin vain nukkunut ja tössötellyt kotona - edellinen yö meni pipariksi, kun valvoskelin ja odotin miestä kotiutuvaksi viihteeltä. (En sentään kolmea vuotta.) Sunnuntailapsikin heräili. Yön hämärässä ajattelin synkkiä. Madama Butterflyn synkkyys kuitenkin ylitti oman synkkyyteni ihan mennen tullen, ja yllättäen  tuo yhdistelmä toimi. Synkkyyden maksimointi kulttuurielämyksessä auttoi nousemaan yön ja päivän harmaudesta!

Mummun inspiroima oopperakäynti saanee jatkoa.

Joulu vaatehuoneessa

Pistäydyin räjähtäneeseen hyvin järjestettyyn vaatehuoneeseemme ottaakseni esille lastenvaatteita Minimiihin myyntiin. Siellä ne odottivat kasseissa, joihin olin jo aiemmin lajitellut esikoisen vaatteita vuosien varrelta. Yksi salaperäinen muovikassi kuikuili lattianrajassa, liian tyhjä ollakseen vaatekassi. Jotain kovaa tavaraa.

Taas toivotus hyvän joulun - löysin pussista pari huono-onnista joululahjapakettia, jotka eivät koskaan ole päätyneet kuusemme alle. Oli paketti vanhemmille ja paketti lapsille. Enkä tiedä keneltä. (Paitsi tietenkin joulupukilta.)

Avasin ne ihan itsekseni pikku yllätyksestä nautiskellen. Onneksi olivat sentään viime joululta, eivätkä jotain muuta vuosikertaa. Esikoisen saama Superman-paitakin siis mahtuu vielä. Kiitos ja anteeksi.

Nämä lahjukset muistettiin hakea vaatehuoneesta ajoissa.

Väsynyttä menoa

Nyt on kyllä tilitettävä omaa tyhmyyttään. Siis samaan aikaan, kun olen täällä blogistaniassakin kehunut kuinka lasten nukkumaanmeno on nyt helpottunut, olen valvonut itseni ihan tärviölle.

Jotenkin uusi vapaus nukkumaanmenossa ilman vauvaa on nyt saanut mut käyttämään vapauttani ihan väärin - kukun illalla koneen ääressä yli puolen yön tai saan päähäni aloittaa jotain hommaa aivan liian myöhään. Aamulla kun lapset heräävät ja herätyskellot raikaavat, tekisi mieleni lähinnä muumioitua peiton alle yrittämättä edes avata nahkeita silmiäni. Kärttyilen alkupäivän kahvin voimalla ja alkuillasta meinaan nuupahtaa perheen yhteiseen päivällispöytään. Pakkassäällä ulkoilu sentään antaa vähän virtaa.

On tähän tilanteeseen kyllä johtanut muukin kuin oma hölmöyteni. Juuri kun olin päässyt huokaisemasta, että kivastipa hoitui vauvan pinnasänkyyn siirtäminen, pikku hampiainen alkoi pukata molempia alaetuhampaita. Vastalöytynyt unirytmi iltaysistä aamukuuteen (ja imetyksen jälkeen vielä seitsemään) vaihtui kuin salaman iskusta iltaysistä aamukolmeen-neljään-viiteen-kuuteen-seiskaan huudolla, kiemurtelulla ja imetyksellä höystettynä. Jossain välissä esikoinenkin vierailee makkarissa.

Jos tilanne nyt on tämä eikä siitä muuksi muutu, pitäisi aikuisen ihmisen tajuta, että oikea ja järkevä nukkumaanmenoaika on kello yhdeksän eikä esimerkiksi kaksitoista tai yksi. Muuten sitä muuntuu ykskaks suohirviöksi, jolle kaikki normielämän käänteet ja haasteet ovat ihan ylipääsemättömiä.

Nyt hus pois koneelta ja maate!

Osa 2: Joka ilta kun lamppu sammuu...

...meillä nukutaan! Näin ei ollut vielä alkuvuodesta, jolloin iltarutiineihin sisältyi jos jonkinlaista juoksentelua ja äitituuvalitsemaanmulleunilelu.

Mihin se juoksentelu sitten loppui? No, niinkuin edellisessä asiaan liittyvässä postauksessa oivalsin, iltaan sisältyi aivan liikaa kommunikointia. Niin paljon kuin tykkäänkin jutella esikoisen kanssa asiasta kuin asiasta, sänkyynmenon jälkeen ollaan nykyään ihan hys-hys. Sängystä kantautuviin tai huoneen ovelta esitettyihin pyyntöihin ja kysymyksiin ei vastata. Jos pissalla on käytävä, sinne ohjataan hissukseen ja katsotaan, että reitti takaisin sänkyyn on suora ja nopea. Kiellettyihin puheenaiheisiin sisällytettiin luonnollisesti myös kaikki äidin avautumiset siitä, miksi ei vieläkään olla pedissä ja miksi taas seikkaillaan olohuoneessa, joten siltäkin osin varmaan koko talo kiittää.

Sunnuntailapsen pinnasänkyyn nukuttaminenkin on muuttanut iltarutiineja kovasti. Nykyään lapsukaisemme syövät iltapalojaan samoihin aikoihin, kuuntelevat yhtä aikaa iltalaulun, käyvät nukkumaan - ja kas, äidillä on vielä sen jälkeen aikaa puuhailla omia juttujaan! (Ja mennä liian myöhään petiin.) Kaiken ajoittaminen tosin vaatii vielä harjoitusta. Parhaiten kaikki menee silloin, kun isikin on kotona ja lasten iltatoimia voi hoitaa kahden aikuisen kesken. Jos sen sijaan äiti on yksin kotona, menee vähän säätämiseksi. Pitäisi olla yhtä aikaa syöttämässä yhdelle puuroa, pesemässä toisen hampaita, vaihtamassa yhden vaippaa, imettämässä ja lukemassa toiselle iltasatua. Mutta kai se siitä pikkuhiljaa!

Matkasta väsyneiden päiväunet.

Kenen on kolausvastuu?

Sarjassamme kotiäidin avautumisia. 

Oli vähän lunta pihassa sunnuntaina. Perheemme kotityö- ja lapsivastuullisena olin vähän sitä mieltä, että mies voisi kolata. Kolasihan se. Polun omalle autolleen ja oman autonsa edestä tielle saakka. Sanoi, että loput sitten kun tulee kotiin illemmalla. Oli kiire.

Ei se siinä naurattanut, mutta nyt jo kyllä. Enhän mä nyt voinut pitää pihaa koko päivää tuonnäköisenä, kun naapurustossa kaikki tekee säntillisesti lumityönsä ja kaapii viimeisetkin hiutaleet. Mitä nekin olis ajatelleet? Mutta niin vaan taas kävi, että se ne kotityöt ja muutkin hommat tekee, joka kotona on ja niitä tekemättömiä töitä katselee. Ei siinä jaksa odotella, että toinen tulee töistä tai mistä nyt tuleekin ja tarttuu toimeen jos muistaa ja jaksaa. Miten se töiden jakaminen onkin niin hankalaa? Tää on niiiin kaukana kaikista ylevistä tasa-arvokeskusteluista.

Onko kellään muulla tällaisia delegointivaikeuksia? Sanokaa pliis, että jollain muullakin on kotona mies, jolla on niin kiire, ettei ehdi kuin pikku polkuja kolaamaan?

Kumman hiljaista

Esikoisen pitkittyneeseen yskään määrätyt lääkkeet ovat olleet tarpeettomina jo Thaimaan matkalle lähdöstä saakka! Mikä parasta, paluusta on jo kohta kaksi viikkoa, eikä talossa ole vieläkään kuultu muutamaa yskäystä enempää. (Ja voin kertoa, että yskimistä on tarkkailtu haukan lailla.) Yskä on siis pysynyt ilman lääkkeitä poissa jo kuukauden.

Olisi niin hienoa, jos joka-aamuista ja -iltaista kortisonihönkäilyä ei enää tarvittaisi. Ja jos ei enää koskaan tarvitsisi kuulla, miten oma lapsi hengittää niin työläästi, ettei raukka kykene kunnolla sanomaan kokonaista lausetta. 

Yskän ja hengenahdistuksen loppuminen on melkein uskomatonta. Niin monta kertaa lääkekuuri on pitänyt alkaa uudelleen, kun hyvältä kuulostavan vaiheen jälkeen se on lopetettu ja TAAS vajaan viikon päästä köhinä on alkanut. Viimeksi tammikuussa.

Filemon-kissan poismuutosta on kulunut kaksi kuukautta. Suoraviivaista olisi ajatella, että kissattomuudella on ihan suora yhteys yskättömyyteen. Mutta voiko se todella tepsiä näin nopeasti?

Seuraavaksi poitsu pääsee astmaselvittelyyn liittyvään oskillometriaan, jossa mitataan keuhkojen toimintaa. Testin päivämäärä onkin siirtynyt ja siirtynyt, koska oskillometriaan ei ole voinut mennä kortisonilääkityksen ollessa päällä. Testiin mennessä on oltava kuukauden tauko takana kortisonissa - sellaista ihmettä ei olekaan tapahtunut sen jälkeen kun lääkkeet ensi kerran määrättiin viime kesänä. Mutta nyt on!

Ensimmäinen hammas

Sunnuntailapsen pikkuisesta suusta löytyi ensimmäinen hampaanalku! Olen niitä jo välillä ikenistä haeskellutkin, kun kuolaa on tullut ja pienet vauvannyrkit ovat jatkuvasti suussa. Nyt kuolaa tuli jo oikein valumalla, ja poskissa ja leuassa rusotti outo punoitus. Hammashan se sieltä alaleuasta pilkistää!

Pienoista levottomuutta tuo hampaan tulo taitaa aiheuttaa. Onneksi hammas ei ole kuitenkaan pahasti sotkenut uutta nukkumisjärjestystä.

Muistin jopa merkitä hampaan puhkeamisen sille varattuun paikkaan vauvakirjaan, jee. Samalla katsoin esikoisen kirjasta, koska hänen ihka ensimmäinen hampaansa ilmaantui: lähes samassa iässä, viikon yli seitsenkuukautisena. Toinen alaykkönen putkahti siitä viikon kuluttua. Jos ovat sisarukset samiksia tässä asiassa, on siis lisää hampaita odotettavissa ihan hetkenä minä hyvänsä!

Nurmilintu nukkuu

Reilun seitsemän kuukauden ikään päässyt Sunnuntailapsi on juuri siirtynyt omaan pinnasänkyynsä nukkumaan! Tähän asti typykkä on ollut kainaloisena; milloin nukkunut, milloin syönyt, ja olen vain vaihtanut vauvaa rinnalta toiselle kun hän on herännyt ja itkaissut. Tällä tavalla öisin on ollut niin hiljaista ja rauhallista, että mies on aina muiden kysyessä kehunut ylpeänä, että meidän vauva se nukkuu vaan yöt läpeensä eikä herättele yhtään! (Siinä vaiheessa on aina tosi ikävä olla se ilonpilaaja-totuudentorvi, hih.)

Niskani on jo jonkin aikaa ollut sitä mieltä, että jos nukkuma-asento ei parane, niin kohta joutaa nainen remonttiin. Ja vaikka yöheräilyt ovat olleet lyhyitä eikä ole tarvinnut sängystä nousta, ne kyllä tuntuvat päässä siitä huolimatta. Joten heti, kun oli taas palattu arkeen matkan jälkeen, alkoi uusi aikakausi makuuhuoneessa. En oikeastaan halua puhua unikoulusta, sillä siitä ei kai voi ajatella olevan kysymys, kun vauva on kuitenkin nukkunut kohtuuhyvin vieressäni. Toki heräilty on, mutta kuten sanottu, herätykset ovat olleet hyvin lyhyitä - ei meillä ole huudettu ja valvoskeltu.

Etukäteen ajattelin, että äidintytölle olisi vaikeaa siirtyä omaan sänkyynsä öiksi. Pinnasängyssä ei ole viihdytty sitten yhtään koskaan, ja "pelkän" isinkin kanssa sänkyyn jääminen on porun paikka. Varauduin, että ainakin viikko voisi mennä totuttelussa ja sinä aikana talossa ei nukkuisi juuri kukaan. Esikoisen varustin Sunnuntailapsen ekana "pinnasänkyiltana" kuulosuojaimilla! Että "laita sitten nämä päähäsi, jos pikkusisko huutaa etkä saa nukuttua".

Ei se siirtyminen nyt niin kauhean vaikeaa ole ollutkaan. Ensimmäisenä iltana menin kyllä laskuissa sekaisin hyssytysten määrässä - ainakin kymmenen niitä oli. Joka kerta kuitenkin selvittiin tassuttelulla. Välillä mahalleen kääntynyt lapsukainen piti peitellä takaisin selälleen makaamaan. Toinen, kolmas ja neljäs ilta ovat olleet jo paljon helpompia; iltahyssytyksiä on tarvittu vain kaksi tai kolme. Kuudelta aamulla ei nukkumiseen auta enää muu kuin maito, mutta siinä vaiheessa omassa sängyssä onkin jo vedelty hirsiä yhdeksän tuntia!

Uusien nukkumisjärjestelyjen helppous on saanut minut epäilemään, että vauva onkin jo odotellut, koska äiti tajuaa siirtäää hänet rauhassa omaan sänkyyn nukkumaan, jottei koko yötä tarvitse hikoilla kainalossa tissuttelemassa. Vai onko vielä odotettavissa jokin karmea takapakki-painajaisyö? Viidettä iltaa odotellessa.

Valoisa paluu

Kotona taas. Täällähän ei ole enää pimeää!

Loma oli tarpeen ja sitä oli riittävästi. Hellevaatteet ovat ihania ja ne on helppo pukea. Aurinkoisen meren äärellä tuntee itsensä vapaaksi kaikista murheista. Aamupalabuffet'n voisin ottaa kotiinkin. Ja jonkun pesemään pyykit.

Loppujen lopuksi hirveältä mahataudilta ei säästynyt meistä yksikään. Ylenantava seitsenkuinen sai meidät lähtemään lääkäriinkin, mutta hätää ei ollut; lääkäri vain totesi, että olette koko perhe saaneet luultavasti saman pöpön ja toivotti parempaa loppulomaa. Lastenlääkärin vastaanottosihteerit kujersivat kilvan Sunnuntailapselle, joka muutenkin sai loman aikana aivan ylenpalttista huomiota joka puolella. Neiti esiintyy lukemattomissa thaikännyköiden kuvissa milloin kenenkin sylissä poseeraamassa.

Esikoisen loma meni vetisissä merkeissä uiden, sukeltaen ja hiekkalinnoja rakennellen. Loma oli viisivuotiaasta niin kiva, ettei edes mahdollisuus saada jälleen maksalaatikkoa ja hernekeittoa saanut häntä innostumaan kotiin lähdöstä. Sekin harmitti, että toisella viikolla tavattu kiva kaveri Eero piti hyvästellä. Pojat tulivat hyvin juttuun ja leikkituokiot altaalla päätettiin aina halauksiin.

Mies kävi parilla sukellusreissulla. (Ennen lapsia sukelsimme molemmat, nykyään minä pysyn meren pinnan tasolla. Mahtaisinkohan enää edes uskaltaa?) Yhtenä retkipäivänä puhkesi kauhea myrsky. Laskin, että sukellusretkeläiset ovat joko juuri pikaveneellä palaamassa maihin keskellä myrskyä tai sitten porukka on päätetty kuljettaa takaisin vasta myrskyn jälkeen. Miehen paluu venyi ja venyi, ja kännykkäkin oli hotellilla. Mietin jo ties mitä kamalaa, mutta yritin tyynenä hoidella lasten iltatoimia. Tulihan se reissulainen lopulta, ja ilmoitti heti ovella olevansa kännissä kuin käki. Mrrr! Sukeltajat olivat tosiaan joutuneet myrskyn kouriin keskellä merta ja vielä veneen toinen moottori hajalla. Puolitoistatuntinen matka oli vienyt neljä tuntia ja kaikki olivat pelastusliiveissään myrskyaalloista litimärkiä. No mitä tekivät kyytiläiset? Käyttivät hyväkseen retken ilmaisia virvoitusjuomatarjoiluja! Itsehän olisin tärissyt rystyset valkoisina jossain veneen kaiteessa kiinni harjoitellen uimaliikkeitä, mutta ei rakas aviomieheni. Niin tyypillistä. No, parempi oluelta haiskahtava mies kotona kuin ei miestä ollenkaan, vai miten se meni?

Varjoja paratiisissa

Tänään heräillään pikkuhiljaa henkiin yön ja päivän mittaisesta vatsataudista. kukin vuorollaan on halaillut vessanpönttöä ja retkottanut voimattomana sängyssä - paitsi onneksi vauva!

Päivän mittaisen välikuoleman jälkeen on jo pystytty siirtymään nestemäiseen ruokavalioon (hedelmäpirtelöitä ja mehuja) ja rauhalliseen löhöilyyn altaalla. Tänään lomaseuraksi saapuvat mummut eivät juuri parempaan aikaan voisi tulla!

P.S. Sorry nää hienot kuvat - onko iPad-kuvien laatu aina tämmöinen vai onko vika ottajassa?

Mitä täältä ei saa, sitä ei tarvita

Miten me ei tällaista tajuttu pari vuotta sitten? Ihan turhaan perinteisin keinoin pantiin menemään.

Pipo kierrätykseen

Kolmas lomapäivä Thaimaassa, Khao Lakissa. Kolmekymmentäkolme astetta lämmintä, meri ja uima-allas, parasta ruokaa ja rantamekko. Sunnuntailapsen päiväoutfit on vaippa, esikoinen viilettää uikkareissa. Matkastressi sosepurkkivuorineen ja valvottuine lentoineen on mitätön hinta tästä kahden viikon paratiisista. Äidin kireä pipo joutaa nyt kierrätykseen, nähdään sitten joskus taas! Taikka mieluummin ei.

P.s. Täällä muuten sataa just, arvatkaa haittaako? No ei :)

Onnistumisia lattialla, pöydässä ja jäällä

Lasten kanssa on ihanaa se, kun saa lähes päivittäin olla mukana todistamassa uusien taitojen harjoittelua ja oppimista. Sitä riemua, kun joku aluksi hankala asia onnistuukin!

Sunnuntailapsi on silminnähden tyytyväinen, kun pääsee hivuttautumaan lattialla suuntaan jos toiseenkin käsillä työntäen tai jaloilla itseään pyörittäen. Vielä hän ei konttaa, mutta ei siihen kyllä enää paljon tarvita. (Voisko sitä konttaamista vähän lykätä vielä, niin että eteenpäin pääsisi vasta, kun tullaan Thaimaasta takaisin kotiin...? t. äiti) Kiinteiden syöminen on edennyt mahtavasti. Äidin pikku linnunpoikanen aukoo suutaan niin aamupuurolle, kasvissoseille kuin hedelmäsoseillekin. Alan olla luottavaisin mielin, että kahden viikon lomamatkalle saadaan mukaan jotain sopivaa murua rinnan alle eikä tarvitse mennä pelkällä maitotankkauksella.

Esikoinen on tänä talvena kunnostautunut luistelukentällä. Olin hänen kanssaan kahdestaan kentällä joskus joulunpyhinä, ja kauden ensimmäinen luistelu sujui - no, siinähän se meni eteenpäin köpötellen ja välillä kaatuillen :) Yritin neuvoa, että pitäisi välillä lakata juoksemasta ja antaa jään liu'uttaa, mutta ei äitiä kuunneltu. Sitkeästi kaveri kuitenkin köpötti menemään ja riemu oli suunnatonta.

Pari seuraavaa kertaa poitsu oli luistelemassa isänsä kanssa. Muutama päivä sitten pääsin mukaan kentän laidalle ja - mitä ihmettä?! Jätkähän oli oppinut luistelemaan ihan oikeasti! Ei tietoakaan tönkköjaloista - pieni vihreä ukkeli tosiaan luisteli ja kaarteli minihokkareillaan ympäri kenttää, hyvä kun valokuvaaja pysyi perässä. Pysähtyminen tapahtui hienolla polviliu'ulla. Jarruttaminen onkin esikoisen mielestä aivan yliarvostettua, asia on kyllä huomattu niin laskettelumäessä kuin polkupyöräreissuillakin...

Blogihaastetta

Joku on käynyt blogissani! Sain haasteen (kiitos tänne!), jonka tavoitteena on uusien kivojen (alle 200 seuraajan) blogien löytäminen ja tunnetuksi tekeminen. 

Blogihaaste
Kerro itsestäsi 11 satunnaista asiaa. Vastaa myös 11 kysymykseen, jotka haasteen antaja on esittänyt. Välitä haaste 11 uudelle blogille ja esitä heille 11 kysymystä. Ei takaisinhaastamista.

Yksitoista random-asiaa Rouva K:sta
1. Olen kosinut miestäni sekä kihla- että naimisiinmenovaiheessa. Ilmeisesti oikeaan aikaan, koska molemmilla kerroilla onnistui. Olisimme menneet naimisiin jo 4.4.2004 klo 04.04, jos olisimme voittaneet maistraatin arvonnassa. Koska oli huono arpaonni, hääpäivä lykkääntyi (vuosiksi). En nyt muista, mikä maistraatti näitä arvontoja järjesti...

2. Jos pitäisi valita, eläisinkö jossain jäätävän kylmässä vai valuvan helteisessä paikassa, valitsisin viimemainitun, ihan kuulkaa silmää räpäyttämättä. Siesta, luvallinen kiireettömyys ja näennäinen aikaansaamattomuus tekevät hyvää syntymäkireälle pipolle. Ei mikään Grönlanti.

3. En muista lapsuuden haaveammattejani. Yläaste-lukioiästä muistan kaksi: maskeeraaja sekä elokuviin ja tv-sarjoihin suuntautunut kielenkääntäjä. (En ole näistä kumpikaan.)

4. Minulla on suuria vaikeuksia heittää tai antaa pois vaatteita, esineitä, kirjoja, lehtiä jne. koska haluaisin säilyttää ne kaikki odottamassa uutta tulemista tai sitä, että vielä jonakin päivänä luen ne kaikki (lehdet ja kirjat) uudestaan, teen niistä fiksuja muistiinpanoja tai kokoan niistä leikekirjan. Miehen mielestä talo on täynnä romppoolia.

5. Ehkä hienoimmat saavutukseni ikinä ovat gradu, lapset sekä tietyt pitkät ja kantavat ystävyyssuhteet. En laita saavutuksia järjestykseen, koska ei niitä voi vertailla keskenään.

6. Sarkasmi on vaikea tyylilaji, mutta haluaisin onnistua siinä. Huomaan vanhoista blogiteksteistäni, että en kumminkaan ole enää yhtä sarkastinen kuin ennen.

7. Osaan laittaa kieleni rullalle.

8. Osaan tehdä solmun kirsikanvarteen suussani (tää näytettiin joskus Twin Peaksissä!).

9. Pidin rakennekynsiä kolme vuotta, mutta kuopuksen synnyttyä ne lakkasivat pysymästä.

10. Matkustan mieluiten junassa.

11. Yksitoista on onnenlukuni!

11 vastausta haastajalleni:

1. Miksi pidät blogia?
Kirjoittaminen jäsentää ajatuksiani ja harjoittaa aivonystyröitäni. Ennen blogivuosia kirjoitin päiväkirjaa, mutta jotenkin sen yksityisyys laiskistutti kirjoittamaan huonommin ja jankkaamaan samoista aiheista. Ajatus, että tekstiäni voivat lukea muutkin, terävöittää sanaa. Silti en ajattele kirjoittavani muille vaan itselleni - hieman ristiriitaista. Toinen blogini, Ruuhkavuoden käsikirja, on kalenterinomainen käsikirja, josta teen eri aihepiirien käytännön opasta. Melko suureellista! Mutta kun muuten ei muista mitään ikinä.

2. Lempivuodenaikasi?
Kesä. Lämmintä ja valoisaa mulle, kiitos.

3. Missä olet hyvä?
Ruoanlaitossa. Kuuntelemisessa.

4. Mikä on luonteenvahvuutesi?
Periksiantamattomuus. Lojaalius.

5. Suurin intohimosi?
Perunalastut.

6. Paheesi?
Laiskottelu. Perunalastut. Onko mulla nälkä?

7. Mikä on tärkeintä elämässäsi?
Onnellinen perhe.

8. Jos voisit muuttaa yhden asian arjessasi, niin mikä se olisi?
Enemmän aikaa itselle, ja itselle selkeä suunnitelma, mitä sillä ajalla teen itseni hyvinvoinniksi.

9. Mikä on suurin unelmasi?
1) Kirjoittaa työkseni.
2) Asua joskus perheen kanssa ulkomailla, kasvattaa lapsistani suvaitsevaisia maailmankansalaisia.

10. Mitä voisit tehdä päästäksesi lähemmäs sen toteutumista?
1) Lienee syytä kirjoittaa.
2) Esitellä lapsille toisten maiden arkea ja kieliä, keskustella heidän kanssaan niistä, matkustella....ja löytää työpaikan miehelle jostain ulkkareista :)

11. Mitä teet työksesi?
Autan opiskelijoita kansainvälisyysasioissa.

11 kysymystäni haastetuille:

1. Miksi kirjoitat blogia?
2. Mihin mielestäsi perustuu blogin pitämisen jatkuvasti kasvava suosio?
3. Miten keksit blogikirjoitustesi aiheita?
4. Luetko, ja jos, niin mitä? Mitä juuri nyt?
5. Jos saisit päättää aivan vapaasti, mitä tekisit työksesi, mitä se olisi?
6. Jos saisit syödä loppuelämäsi vain yhtä ruokaa, mikä se olisi?
7. Tärkein tavarasi? 
8. Tärkein ihmisesi?
9. Mottosi?
10. Suurin unelmasi?
11. Mitä voisit tehdä päästäksesi lähemmäs sen toteutumista?

Mielelläni haastaisin mukaan yksitoista blogia - mutta aika monet blogit, joita luen, ovat kyllä jo ylittäneet kahdensadan seuraajan rajapyykin...Joten joudun kyllä tyytymään vähempään, tai postauksen lähettämiseen menee pieni ikuisuus! Ja hei, jos haastetuista jollakulla on jo yli 200 seuraajaa, älkää ottako tätä loukkauksena, vaan ihan mielettömänä suosionosoituksena :)

Haastan:

http://helsinkiinstyle.wordpress.com/
http://sanniseppa.blogspot.fi/
http://epataydellinennainen.blogspot.fi/
http://mmamapee.blogspot.fi
http://uutistoimistoanselmi.blogspot.fi/

Joka ilta kun lamppu sammuu...

...meillä juostaan. Aiemmin vähän jo avauduinkin esikoisen "iltatoimista" (täällä).

Yli kahden vuoden ajan (vai joko tästä tulee kolme??) iltaan on kuulunut yhdestä kahteenkymmeneen sängystä nousua. Jos ei muuta, niin on pissahätä, vaikka on juuri käyty. Suosikkia on myös lymyillä nurkissa vanhempia vaklaamassa. Lisäksi keskellä yötä oli pitkään tapana hortoilla vanhempien sänkyyn (tää on kyllä jo lähes jäänyt pois, jee).

Lääkkeeksi on kokeiltu monenlaista. Iltarutiineista on pidetty kiinni kuin hukkuva oljenkorresta. Joskus oli pahville rakkaudella askartelemani formularata, johon sai autotarran jos ei noussut yhtään kertaa sängystä illalla tai yöllä. Oli myös tarravihko. Kerran kun taas sängystä lähdettiin kuljeskelemaan, huomautin että nyt ei voikaan saada eläintarraa aamulla. No mitä teki lapsukaisemme? Heitti tarravihon ovenraosta: "Emmää olis halunnukaan mitään tarroja!" Tuli vähän aseeton olo. Tarra: ei tarpeeksi motivoiva juttu. Niiden keräämisestä luovuttiin. Olen myös yrittänyt iltalaulun ja -sadun jälkeen jäädä hiukan pitemmäksi aikaa viereen istumaan, jotta sängyssä könyäminen ehtisi loppua ja rapsutukset nukuttaisivat äijän. Olen kuitenkin syvästi sitä vastaan, että lapsen vieressä pitäisi venyä ja vanua tuntikaupalla pitämässä kädestä kiinni - jos ei mitään hätää ole, niin ilta on vanhempien aikaa ja piste.

Pitkän aikaa meni niin, että haahuilijaa vain lähdettiin viemään takaisin sänkyyn, milloin kantaen ja milloin taluttaen, samalla milloin mihinkin pojan mieltä askarruttaviin kysymyksiin vastaillen ja nukkumaanmenosta paasaten. Itselläni on ollut hermo usein todella kireällä. Juuri, kun on päästy elokuvan ääreen/syömään/lukemaan lehteä/keskustelemaan aikuisten juttuja, tulee joku menninkäinen KAKSIKYMMENTÄ kertaa keskeyttämään. Mies on ollut aina paljon pitkämielisempi, mistä sillä sitä pitkää mieltä oikein riittääkin? Ja mikä ihme meidän kaikissa keinoissa mättää?

Vähän aikaa sitten juttelin ongelmasta muiden äitien kanssa ja sain ahaa-elämyksen. Meidän muka-aukottomasta strategiasta löytyi porsaanreikä: me keskustellaan lapsen kanssa aivan liikaa ja turhaan! Siispä sänkyyn palauttamisen lisäksi ei mitään juttuja nukkumaanmenosta, äidin ja isin tekemisistä eikä leijonista/sarvikuonoista/xxx:stä. Syvä hiljaisuus.

Poika on ollut aika hölmistynyt muutoksesta. Selvästi vuorovaikutuksen puute on alkanut rauhoittaa iltajuoksua. Noh, usein vielä tulee se yksi muka-pissahätä. Mutta muutos on ollut positiivinen! Tässä järjestelyssä on hienoa myös se, että samalla tiuskahtelevainen äiti oppii pitämään päänsä kiinni, eikä vaahtoa!

Ikuistetut ystävät

Menneen viikon aikana on ollut jotenkin aikaansaava fiilis. Sosiaalisuus on talven pitkien, hämärien kuukausien jälkeen nousussa (ja ehkä puolen vuoden vauvahuurukin on haihtumaan päin?). Olen vihdoin saanut aikaiseksi/muistanut muistaa tärkeitä ystäviä puheluilla, vierailukutsuilla ja yhteisellä ajalla. Jee!

Eilen kävin Vapriikki Vintage -tapahtumassa, jonne päätin lähteä vaunuilla Sunnuntailapsen kaa ja jonne keksin pyytää yhden ystävän 12-vuotiaan tyttärensä kanssa mukaan. (Edellisvuotinen mainos Fintagen blogissa.) Atelieri O. Haapala valokuvasi siellä muotokuvapotretteja 1900-luvun tyyliin, ihan ilmaiseksi. Ensin oltiin ihan että kai sinne on kauhee jono, ei kai me mennä, ei meillä oo mitään hyviä vaatteitaka ja mitämenyeimenymmitää. Siellä oli kuitenkin tarjolla rekvisiittaakin, ja sain lopulta suostuteltua muun porukan mukaan. Ajateltiin ensin olla perhe - kajalilla oltaisiin piirretty M:lle viikset, niin se olisi pisimpänä voinut olla isä. Joku silinteri vaan päähän ja voilà! M kuitenkin pääsi sitä ennen ilmaiseen 1920-luvun meikkiin (ilmaista ehostustakin oli tapahtumassa tarjolla) joten luovuttiin viiksien piirtelystä sitten. Puvustovalikoimaakin oli aika heikonlaisesti 12-veelle ja muille sen kokoisille eli mulle, joten otettiin sitten, mitä saatiin ja niillä mentiin! Aika sekalainen seurakunta oli kuvassa, hauska muisto jää! Ehkä laitan kuvan tänne, jahka se saadaan...

Atelieri O.Haapala self-portraitissa

Isoveli opettaa

Kun sisaruksilla on liki viisi vuotta ikäeroa, voi odottaa että isoveli opettaa pikkusiskolleen kaikenlaista jo aika varhain. Esimerkiksi karkista tuskin pystyy pitämään kuopusta erossa yhtä kauan kuin esikoista - sitä pienet perässä mitä isot edellä. Ellen sitten piilota isoveikkaa lauantaisin jonnekin komeroon syömään namejaan.

Yhtenä päivänä kuulin, mitä veli jutteli sitterissä istuvalle vauvasiskolleen, kun olin käymässä toisessa huoneessa. "Tiedäkkö sää mitä tarkottaa että on kuollut? Että ei enää koskaan tuu takas! Jos äiti on kuollu niin se ei tuu sua hakemaan. Se on totta, älä naura siinä! Sääkin kuolet."

No niin. Vielä ei puolivuotias paljon onneksi perustanut veikan tarjoamasta informaatiosta, mutta tätä on varmaan odotettavissa paaaaljon tulevinakin vuosina...

Kaikki pilalla!

Esikoisella on vaihe meneillään. Tällä hetkellä se on semmoinen, että äiti on syypää kaikkeen.

Yhtenä päivänä pikkujätkä askarteli ja tarvitsi apua teipin leikkaamisessa. No, teippi oli jo sen verran solmussa, että ruttasin ensimmäisen palan ja leikkasin uuden. Virhe. "Äiti, miks sä teit noin, mä olisin halunnut sen! Nyt sä äiti pilasit kaiken!"

Tänään piti jäädä pois bussista vaunujen kanssa ja hoputin esikoista nousemaan penkiltä kun oltiin juuri tulossa pysäkille. Kaveri vain röhnötti tuolissa ja ummisti vielä silmänsäkin, vaikka jo kohtalaisen kovaan ääneen kehotin nostamaan pyllyn penkistä ja suuntaamaan ovesta ulos. Lopulta ohjasin vaunut ulos ovesta poitsu tiukasti käsipuolessani. Ulkona oltiin sitten sydänjuuria myöten loukkaantuneita. "Miks äiti aina täytyy etukäteen mennä ovelle mä olisin halunnut nukkua siihen asti kun ovet avataan äiti taas sä pilaat kaiken!"

Piti olla mielessä vielä monta juttua, mitä äiti pilasi männäviikolla, mutta enpä enää muista niitä. Pilasin nyt sitten tämänkin jutun!

Pumpulissa hiihtämistä

Lapsivihamielinen Suomi kohtaa Valittaja-Suomen ja Pumpuli-Suomen oikein big time tässä turkulaislasten hiihtorajoituskeskustelussa.

Turun kaupungin liikuntapalvelukeskukseen on siis tullut ihmisiltä valituksia "ladulla räpiköivistä pikkuhiihtäjistä", jonka johdosta kaupunki on sitten julkaissut tiedotteen, jossa suositellaan kouluja pitämään lapset pois päähiihtoradalta jossain kilometrin mittaisella, tasaisella harjoitteluladulla. Ihan turvallisuuden vuoksi. (Turun Sanomat). 

Ensinnäkin. Millaiset ihmiset soittavat jonnekin valittaakseen lapsista ladulla? Eikö niitä nyt vaan voisi ohittaa ja jatkaa sitä hiihtämistä? Haiskahtaa lapsivihamielisyyden lisäksi siltä, että vinkuminen asiasta kuin asiasta koetaan ihmisoikeudeksi eikä muita kanssaliikkujia tarvitse ottaa huomioon tai sietää. "Minulla on oikeus!" Valittajasuomalaiset liikkeellä. Toiseksi. Miten on mahdollista, että kaupunki taipuu tällaisten valittajien edessä ja asettaa rajoituksia julkisten paikkojen käyttöön? Veronmaksajia ne lapsetkin ovat, vaikka eivät vielä itse niin vanhempiensa kautta. Kaupunki vetoaa asiassa lasten turvallisuuteen. Tätä on oikein korostettu kaupungin seuraavassa tiedotteessa, joka julkaistiin, kun haluttiin oikaista käsitys, että Turku haluaisi lapset pois laduilta. (Tiedote julkaistu Voicen sivuilla) No niin. Pidetään ne lapset pumpulissa, niin niitä ei satu.

Miltähän turvattomuudelta tässä nyt oikein halutaan lapsia suojella? Ei hiihtolatu nyt niin vaarallinen paikka voi olla, vaikka voi siellä tietenkin kaatua (hirveää!). Pelkällä tasamaalla hiihtämällä natiaiset eivät ikinä opi laskemaan ja nousemaan mäkeä. Pumpulissa ja hätävarjelun liioittelulla kasvaneet, eikun hiihtäneet saavat lähinnä curling-lasten taidot. Vai pelottaako kaupunkia, että lapset ja muut hiihtäjät törmäävät, ja niitä muita sattuu? Jos, niin miksi juuri lasten pitäisi pysyä poissa? Vielä tulee kolmaskin vaihtoehto mieleen, ja se liittyy taas kerran lapsivihamieliseen Suomeen. Jotkut valittajasuomalaiset ovat taatusti vaaraksi lapsille - ja sitä Turun kaupunkikin pelkää ja siksi haluaa lapset eri ladulle.

Kissan päiviä

Kissakuulumisia. Perheemme viides jäsen, Filemon, on ollut jo kaksi viikkoa ja kolme päivää uudessa kodissa koiran kaverina. Mennyt kolme viikkoa on ollut jännittävää aikaa...Ensin deittailtiin Filemonin tulevia perheenjäseniä omassa kodissamme (ekasta tapaamisesta täällä), ja joulun jälkeen olikin aika lähteä automatkalle kaupungin toiselle puolelle lelut, ruuat, raapimispuut ja hiekkalaatikot matkatavarana.

Saavuttuaan uuteen kotiin Filemon halusi heti tutkia kaikki huoneet ja nurkat, mutta samperi sentään, kun koko ajan piti samalla varoa ja kytätä joutumasta koiran kanssa yhteen. Tiina taas olisi ollut niiin halukas haistelemaan uutta kaveria ja sai sitten osakseen sähinää. Sanni-emäntä veikkaili, että Filemon pistää Tiinan tossun alle.

Olen saanut jatkuvasti uutisia Filemonin ensi viikoista uudessa kodissa. Jo alle viikon päästä uuteen kotiin muuttamisesta Filemon alkoi nukkua tuttuun tapaansa ihmisten sängyssä ja hyväksyi Tiinankin läsnäolon samassa huoneessa kanssaan. Kotiutumisen ja sopeutumisen ensi merkkejä. Toisella viikolla F oli jo uskaltautunut haistelemaan Tiinaa kuonosta kuonoon. Enpä olisi ikinä uskonut! Nyt kuulemma yhteiselo sujuu jo tosi hyvin ja keittiössä odotellaan vierekkäin herkkuja. Tosin Filemon ei kuulemma tykkää, kun Tiina haluaisi välillä leikkimielisesti jahdata sitä.

Olen niin ylpeä, kun meidän leuhka rotukissamme on jo näyttänyt olevansa kunnon hiirikissakin. Se on vaaninut ja pyydystänyt vanhassa talossa piileskeleviä hiiriä niin, että isäntäväki voi varmaan kohta luopua hiirenloukuista roskiskaapissaan!

Filemonin puuttuminen kotoa on vähän hämmentävää. Joka huoneessa se tuntuu olevan läsnä, ja kuulen silloin tällöin kissan naukunaakin. Sängyssäkin on tyhjä paikka. Mahtaakohan Filemon koskaan ajatella meitä?

Hoovereita ja konttausharjoituksia

Aika on taas kulunut huimaa vauhtia. Sunnuntailapsi lähentelee jo puolta ikävuotta! Katsaus pikku ilopilleritypyn elämään vuodenvaihteelta:

- Koko marras-joulukuun ylävartalon nostoja päinmakuulla.
- Joulukuun puolivälin tienoilla varpaat suuhun. "Mitkä nää on?"
- Joulukuun lopulla hienoja hoovereita eli lankkuja ja sitten vähän konttausasentoa päälle.
- Loppiaisena varmaan 20 kertaa peräkkäin nousua konttausasentoon ja eestaas hytkytystä.

Liikuntapuolesta voisivat ottaa vanhempansakin mallia!

- Marras-joulukuussa "hiljaiseloa", jonka jälkeen jossain vaiheessa joulukuuta taas kielenkannat irtosivat ensin kimakalla riähkynällä. Sittemmin neitokainen on päästellyt jos jonkinmoista älämölöä. Suosituimmat äännähdykset ovat joko suora ääääääööööööääääääääää tai ä....ä.....ä.
- Kieli on löytynyt ja sitä pidetään ahkerasti huulten välissä :b
- Jos kieli ei ole ulkona suusta, niin alahuuli on suussa. Sitten onkin kiva päästää pfffffff-ääntä. Tai imeskellä alahuulta.

Kommunikoinnissa valtteja ovat tarttuminen vastapuolen nenään/poskeen/korvakoruun/rinnukseen ja iso, hampaaton hymy. Huulilla päristely on aika sylkivoittoista.

Siinähän noita kehityksen virstanpylväitä on kerrakseen! Alkuvuosi on harjoiteltu myös kiinteiden ruokien aloittelua ensin riisi- ja sitten peruna-porkkanavellillä. Hiukan banaania on myös nielty.

Eilen kokeiltiin ensimmäistä kertaa sormiruokaa. Keitin porkkanan ja paloittelin sen lautaselle. Ruokailutuokio meni siten, että äiti piti rystyset valkoisina kiinni lautasesta, jottei se olisi heti alkuunsa lentänyt lattialle. Sitten keräilin porkkananpaloja sylistäni (ja lattialta). Porkkana tuntui kyllä tytölle maistuvan, joskin paloja oli kamalan vaikea saada omaan pikku nyrkkiin. Äidin avustuksella niitä oli kuitenkin ihan kiva imeskellä!

"Tästä mä kohta lähden...Vai meneekö ihan penkin alle? Eikun pöydän?"