Eläintapaamisia

Meille on tulossa tänään koiravieras. Jo toista kertaa!

Kissamme Filemon (5 v.) ja Tiina-koira (11 v.) tapasivat ensi kerran viime torstaina. Kuvien ottaminen harmi kyllä jäi, mutta yritetään nyt kuvailla tilanne: vieraat tulivat eteiseen ja Filemon oli aikeissa tulla tervehtimään. Kun se bongasi hihnassa olevan koiran, kissan rentous oli tipotiessään. Oli F aika näky, kun sen silmät laajenivat ja se päästi ehkä kymmenen sekunnin mittaisen moukunan ja kääntyi kannoillaan ottaakseen vähän etäisyyttä. Hihittelin salaa sen oudolle menolle; kissa ei lähtenyt ollenkaan juoksemaan kiireesti, vaan se eteni selkä vähän kaarella ja hyyyyviiin jäykästi takkahuoneeseen, mistä oli tullutkin. Koko tunnin mittainen vierailu menikin sitten Filemonin tapittaessa Tiinaa ensin takkahuoneesta ja myöhemmin vähän lähempää olohuoneesta, jonne se luikki hissukseen jossain välissä.

Tiina-koirakaan ei ollut aivan itse rentous eikä kuulemma oma itsensä. Mutta hurjan kiltisti se suhtautui tilanteeseen, hiukan vain vinkui muutaman kerran. Hermostunut sekin kumminkin oli ja  teki isot kuolalammikot paikallaan istuessaan. Välillä se haukotteli, että eipä tässä mitään, ihan hyvällä asialla ollaan. Tiina olisi tainnut haluta tehdä vähän lähempääkin tuttavuutta, mutta voihan pettymys, kun toinen karvakaveri oli niin nihkeällä tuulella.

Ihmisvieraat eivät kyllä saaneet oikeaa käsitystä meidän ihanasta, ystävällisestä cornish rexistämme. Sitä käytiin kyllä silittelemässä, mutta eihän Filkulla ollut mielessään kuin yksi asia - eteisessä lymyävä koira. Siinä sitten ehtinyt silittelyistä paljon piitata!

Taas jänskättää, kuinka vierailu tällä kertaa sujuu. Toivottavasti F on nyt lähipäivinä nuuskutellut Tiinan jättämiä viestejä ja lukenut, että ihan hyvin voi olla koirakin kaverina.

Kissa ja koira ne yhteen soppii?

Olen ollut järjettömän huolissani, mihin saamme sijoitettua kissan hoitoon, jotta vanhemman lapsukaisen allergia/astma-asioihin saataisiin selvyys (täällä aiempi postaus asiasta).

Alun vaikeuksien jälkeen kissa Filemonilla on nyt jo kaksikin mahdollista sijoituspaikkaa! Ihmiset ovat ihania. Toinen hoitotarjous on eläimettömästä perheestä, joka voisi ottaa F:n hoteisiinsa koko kevääksi. Kesät perhe viettää purjeveneellä, joten ympärivuotinen lemmikki ei tule kyseeseen. Toinen ihana tarjous tuli ystävältä, jolla on koira. Tiina-koira on hiljattain menettänyt Nuppu-koirakaverinsa ja olisi kuulemma eläinkaverin tarpeessa. Mahdollisesti pidemmäksikin aikaa. Tiina kuulemma tulee juttuun kissojen kanssa. Meidän viiksiniekallamme ei ole minkäänlaista kokemusta koirista. Jotenkin musta tuntuu, että lähtökohtaisesti niiden kanssa ei haluttaisi olla missään tekemisissä.

Tähän tarjoukseen nyt kuitenkin ensin tartutaan, sillä olisi Filemonille parasta, jos se saa olla samassa hoitopaikassa pitkän aikaa. Varsinkin jos kotona oleminen ei enää onnistuisi allergian takia.

Tammikuussa karvainen kaverimme muuttaa uuteen kotiin. Nyt pohdin kuumeisesti, mikä on oikea strategia tutustuttaa ja totuttaa kissa koiraan. Tällä viikolla Tiina-koira ihmisineen tulee meillä käymään - saavat vaihtaa ensimmäiset hajut! Ehkä kuitenkin vielä pitkän matkan päästä. Remmissä. Telkien takaa. Missä nahkahanskat?

Nasse-setä jumissa ja muita sattumuksia

Mielessä on pyörinyt monen monta postausideaa, mutta hetkeen ei ole yhtään hotsittanut niitä naputella.  Jospa nyt pyöräytän niistä yhden ilmoille ja katsotaan, josko se taas tästä lähtisi...Usein vaivaa se, ettei ole mitään järkevää kuvituskuvaa! Ja oma pikku räpsykamera napsii suotuisia kuvia vain päivänvalolla, jota nyt ei hirveämmin ole, ja sitä paitsi kamera on aina jossain muualla silloin, kun sen pitäisi olla käsillä.

Meillä on lähipäivinä kerrottu paljon juttuja äidin ja isin lapsuudesta. Esikoinen on oikein imenyt näitä juttuja itseensä. Paras ja naurattavin tähän mennessä on pojan mielestä ollut tarina siitä, kun mummu (siis oma äitini) kerran teki niin karmeaa anjoviskiusausta uudella reseptillä, että sitä ei syönyt perheessä kukaan muu kuin vaari. "Äiti kerro taas siitä kun teillä oli pahaa ruokaa!" En sitten tiedä, onko tuollaisista tarinoista apua, kun jätkällä itsellään on aika usein yök-ruokapäivä.

Eilen isi intoutui kertomaan lapsuustarinoita, jotka keskittyivät siihen, mitä kaikkia onnettomuuksia isille oli sattunut. Ja niitähän riitti. Istuin olkkarissa imettämässä ja kuuntelin miehen kertomuksia iltapalapöydässä istuvalle esikoiselle. Välillä piti suunnilleen purra kieltä, etten olisi haukkonut äänekkäästi henkeäni ja/tai purskahtanut nauruun väärään aikaan. Tiesin kyllä, että rakas aviomieheni on ollut ja on nykyäänkin vilkasta ja varomatonta sorttia, mutta en ollutkaan vielä selvillä ihan kaikista tikkauksista ja verenvuodatuksesta.

Pari vuotta nuoremman veljensä kanssa toilaillut mieheni oli muun muassa joutunut naapurin saattamana terveyskeskukseen, jossa hänen säärestään oli leikattu irti Nasse-setä-nukke. Tähän oli jouduttu seuraavasta syystä: Nasse-nukke, jolla oli taivuteltavat kädet ja jalat, oli joutunut kaksin kotona olevien veljesten riidan keskelle ja suuttunut pikkuveli oli heittänyt isoveikkaansa sillä. Koska lelun sisällä oleva rautalanka oli pahaksi onneksi pilkistänyt jostain kohtaa esiin, se oli ongenkoukun lailla jäänyt isoveljen jalkaan kiinni. Ja siinä se oli ja pysyi. No, neuvokkaat riitapukarit olivat lähteneet naapuriin, joka ei kylläkään saanut Nasse-setää irti. Ei sitä saatu pois läheisessä lastenneuvolassakaan, jonne naapuri pojat kiikutti. Lopulta oli lähdettävä terveyskeskukseen, jossa Nasse leikattiin irti.

Vauvajumppailua

Kerroin taannoin, kuinka aloitin Sunnuntailapsen kanssa vauvasirkuksen. Se ilo loppui valitettavasti lyhyeen, sillä kahdesta suunnitellusta ryhmästä muodostettiin osanottajien vähyyden vuoksi yksi, ja sirkusteluaika muuttui meille hankalaksi. Päiväunisena on paha sirkustella. Hö!

Tilalle löysin vauvajumpan. Vauvalla ja vauvan kanssa temppuilusta siirryttiin siis raakaan äitiliikuntaan, jossa Sunnuntailapsen tehtävänä on olla elävänä painona. Kahden kerran jälkeen huomaan jo tosiaankin olleeni jumppaamassa. (Rintalihaksia kiristää, ja olen löytänyt pyllystäni täysin uusia kipeitä kohtia, jotka varmaan ovat lihaksen paikkoja). Kaikissa liikkeissä en ole vielä edes tohtinut käyttää elävää painoani apuna, sillä esim. jalkakyykkyjen harppominen eteenpäin oli tarpeeksi haastavaa jo ilmankin. Putoaisi lapsi vielä tutisevalihaksisen äitinsä käsivarsilta, raukka.

Sirkusta tai ei, kyllä tässä taloudessa vielä äiti oppii joku päivä jongleeraamaan kolmella pallolla! Lupaan.

Voiko tälle v***u edes nauraa?

Nyt vittu nukkumaan -iltasatukirja kiinnostaa tällaista viisivuotiaan ilta- ja yökukkujan äitiä. Juuri eilen ehtoolla hiukan kiristi hermoja, kun yritin vauva rinnalla viimeisillä voimillani saada valmiiksi joululahjavalokuva-albumeja netissä, ja suunnilleen joka viides minuutti esikoisella oli TAAS jotakin asiaa. Siis nukkumaanhan hänet oli saateltu jo n. 1,5 tuntia sitten iltasadun, iltalaulun ja rapsutuksien kera, kuten tavallista. Sittemmin hänelle oli kumminkin tullut mieleen, että jano/pissahätä/pakko saada tietää onko huominen tarhapäivä kirjapäivä/olen silkkiuikku, eikun pöllönpoikanen, eikun sittenkin leijona/mitä sä äiti teet. Ai että äitiä kiristeli.

Niin siis tuo kirja. Siitä on puhuttu täällä blogistaniassakin niin paljon, että tokkopa enää tarvitsee koko kirjaa fyysisesti lukeakaan, riittää kun googlaa nimellä. Kirjan runot kuvaavat kuin nyrkki silmään niitä tuntoja, kun omat iltapuuhat keskeytyvät jatkuvasti siihen, että silmäkulmastani näen lapsen JÄLLEEN KERRAN konttaamassa salaa sohvan takana vakoilemassa. Tai kun keskellä yötä sänkyyn kömpii pieni kuiskaileva ja sätkivä paketti. Aargh! Meillä tätä on jatkunut noin puolet esikoisen elämästä. Vauva- ja taaperoaikana hän vielä nukkui. Voi niitä aikoja.

Jotenkin Nyt vittu nukkumaan kuitenkin ikävällä tavalla kaihertaa mieltäni, ja siksi(kään) se tuskin tulee koristamaan meidän kirjahyllyämme. Kirjan runonäytteet ovat kyllä ohuesti naurattaneet, mutta lähinnä siksi, että joku muukin on hikeentynyt kun lapsi ei nuku, ja lapselle kuitenkin pitäisi uskottavuuden vuoksi esittää jämäkkää ja selväjärkistä. Mielestäni tuo vittu ei kuitenkaan ihan taivu runomuotoon, ja muutenkin se on vähän tylsä ja lyhyenä sanana jotenkin epäekspressiivinen. Ehdotankin, että kirjan uuden painoksen nimeksi tulisi Nyt jumalauta nukkumaan.

Hei xxx, onnea perheenlisäyksestä!

Luin uutisen, jonka mukaan Kuluttajavirasto haluaa, että lelukuvastot lähetetään kotitalouksiin kirjekuoressa. Tällä hetkellä olen poikasen syntymän, eikun viisivuotissynttäreiden jäljiltä niin leluähkyssä, että lähinnä vain ottaa päähän lapsen kaikenlainen altistus kaikenlaisille leluille kaikenlaisissa tilanteissa. (Esmes eilen muskarissa joku esitteli uuden hienon roskislelun, jossa on jotain ötiköitä sisällä. Nyt semmoinen halutaan.) Niin että lelukuvastot, tekin otatte päähän. Mutta kirjekuoren lisääminen teidän päällenne ei vähennä ketutusta. Miksi ylipäätään tulette meille missään muodossa?

Sama juttu muunkin osoitteellisen mainospostin kanssa. Sillä tokihan meillä on Ei mainoksia -plakaatti postilaatikossa, joka säästää meidät osoitteettomalta paperiroskalta. Siitä lähtien, kun Sunnuntailapsi kesällä syntyi, minua on henkilökohtaisesti onnitellut perheenlisäyksestä yksi jos toinenkin mainosnikkari ja kehottanut liittymään johonkin kerhoon tai tilaamaan vauvalle jotakin. Tiedän - viitseliäs saa estettyä osoitteellisenkin mainospostin lähettämällä jonkun postista saatavan läpyskän jonnekin. Minusta olisi paljon kätsympää, jos siellä Väestörekisterikeskuksessa voisivat lisätä kaikkien ihmisten yhteystietoihin, että ei mainospostia tälle tyypille. Jos sitä postia sitten haluaisi, voisi kömpiä lähettämään läpyskän.

Paha yskä.

Surua talossa. Perheen karvainen lapsi, kissa Filemon, joutuu pitkän soutamisen ja huopaamisen jälkeen  lähtemään pois kotoa ainakin kuukaudeksi. Olen itkenyt yhden illan silmät punaisena ja miettinyt muita ratkaisuja, mutta - ei niitä ole.

Viisivuotiaalla on ollut varmaan jo vuoden päivät ihmeellistä on-off-yskää, joka on sittemmin ollut enimmäkseen vain on. Kesällä lääkärissä saatiin Ventoline- ja Flixotide -reseptit kouraan. Lääkäri mainitsi astman tai infektioastman mahdollisuudesta. Saimme myös lähetteen prick-testiin - allergioiden selvittely kuuluu kuulemma aina lasten pitkittyneen yskän tutkimukseen.

Prick-testihän se sitten varsinaisen pommin pudotti. Kaikkein pahimman ihoreaktion aiheutti kissan allergeeni, ja koira ja hevonen tulivat hyvänä kakkosena. Voiko epäreilumpaa olla. Toinen osaa nimetä savannin eläimistön suurin piirtein unissaan, on ikänsä leikkinyt eläinleluilla, ahminut Avara Luonto -ohjelmia telkkarista ja nyt viisivuotiaana sanoo rupeavansa eläintieteilijäksi.

Hyvää lääkärikäynnissä oli, että inhaloitavat lääkkeet lopettivat yskän ihan saman tien. Lääkäri ei kuitenkaan prick-testin tuloksista huolimatta osannut sanoa, onko yskä varmasti eläinpölystä johtuvaa. Tivatessani kissan kohtaloa lääkäri totesi vain, ettei nykyään pidetä ainoana vaihtoehtona kissan pois muuttamista, vaan että siedätys eli kissan läsnäolo voi pitää allergiaa jollain lailla kurissakin. Varsinaiset allergialääkkeet eivät kuitenkaan meille ole avuksi, sillä ne auttavat lähinnä vain silmien kutinaan tai allergiseen nuhaan, joita pojalla ei kuitenkaan ole. On ollut vain yskä. Jota en edes osannut pitää minään allergiaoireena!

Iloa yskättömyydestä on jatkunut vain niin kauan, kuin lääkkeitä on käytetty. Nyt yskä on jo palannut pari kertaa lähes saman tien, kun kuuri on ohjeen mukaan lopetettu. Viimeinen tikki tuli viime viikolla. Lääkkeetön yskätön jakso kesti vain muutaman päivän, ja taas kökistiin ja vinguttiin. Lääkkeet oli pakko ottaa taas käyttöön. Silloin valvoin pitkälle yöhön miettiessäni nopeita ratkaisuja lapseni tukalaan oloon.

Kissan poislähtö jännittää. Loppuuko yskä sinä aikana vai ei? Kuinka hyvin eläinpöly saadaan puunattua meiltä ja onko kuukauden-kahden kissaton aika läheskään tarpeeksi? Mitä jos kissa ei olekaan yskän syy, vaan vaikkapa rakennuspöly ja likaiset ilmanvaihtokanavat? Mitä jos kissattomuus ei paranna yskää, mutta kissa-altistuksen eli siedätyksen katkeaminen laukaisee pahemman kissa-allergian silmä- ja nuhaoireineen?

Eikä siinä vielä kaikki. Jos yskä pysyy poissa ilman lääkkeitä Filemonin ollessa pois kotoa, mutta alkaa uudelleen kissan palattua, ei ole muuta mahdollisuutta kuin etsiä Filemonille kokonaan uusi koti.

Filemon tuli taloon 2007 - samana vuonna esikoisen kanssa.

Lahjaksi kääntyminen

Meillä oli muuten erikoishieno isänpäivä tänä vuonna - samalla kertaa vietettiin myös äidin synttäreitä. Meidän pikku kuopuksemme teki päivästä ihan erityisen oppimalla kääntymään selältä mahalleen! Ja vielä neljä päivää ennen nelikuukautispäiväänsä.

Vauvasirkustelua

Olimme perheen naisten kesken vauvasirkuksessa. Nelikuukautisista vuoden ikäisille tarkoitettu sirkustelu houkutteli kokeilemaan, koska Sunnuntailapsi on jäntevä ja liikunnallinen plikka, ja koska minä tarvitsin jotain edes hiukan liikuntaan viittaavaa aktiviteettia, jota voi tehdä vauvan kanssa (vaunukävelyn lisäksi). Syksyn vauvajumppaan ilmoittautumisessa olin myöhässä, mutta sitten bongasin Sirkustuksen järjestämän vauvasirkuksen Napapiirillä.
Ensi alkuun arvelutti kiepsauttaa vauva kainaloista ylösalaisin ja sitä olkapäälle ja taas oikeinpäin syliin. Mitä jos se menee rikki tai sekaisin?? Mutta ei se mennyt. Ihan tyytyväiseltä vaikutti. Ohjaaja näytti otteet, joilla temput suoritettiin niin, että ne sopivat eri ikäisille osallistujille. Ohjaaja sanoikin, että yleensä pienet ihmiset eivät ole moksiskaan pyörittelystä, mutta vauvojen vanhempia hirvittää. Miehen ja esikoisen leikkejä seuranneena voisi perstuntumalla todeta, että kaikenlaiset heittely- ja kiepsautteluleikit ovat enemmänkin isien heiniä.
Olkapäälle kiepsautuksen lisäksi nostettiin vauvat Matti Nykäs -tyyliseen hyppy- tai lentokoneasentoon ja harjoiteltiin rapukävelyä vauvan kanssa. Ilmalentoasentoja onkin tullut kokeiltua monesti kotona, kun vauveli tuntuu tykkäävän ilmassa olosta. Koko ajan Sunnuntailapsi oli vallan tyytyväinen oloonsa - ainoastaan ilmaan heittely (jos sitä nyt heittelyksi voi sanoa) taisi olla hitusen turhan jännittävää, koska vakavaksi veti.
Vauvasirkuksen "aikuisosuus" oli kuitenkin kaikista haastavin: pallomeripallot vain pomppivat sinne tänne, kun äipät harjoittelivat jongleerausta (vauvat keskittyivät samaan aikaan niiden heittelyyn ja syömiseen). Sunnuntailapselle tuli nälkä juuri, kun jongleeraus alkoi, joten yritin sitten silmä kovana vauva rinnalla seurata harjoituksia, jotta voin kokeilla niitä kotona mandariineilla.

Joku muu sais hävetä

Madventures-Rikun esille nostama lapsivihamielinen Suomi ei ole vielä näyttänyt mulle kynsiään henkilökohtaisesti, mutta ei ole vaikea uskoa, että sellainen tämä maa on. Ei tarvitse kuin lukea kaikenmaailman aivopieruja lukija- ja kommenttipalstoilta lehdistä ja kuunnella ystävien sattumuksia asiaan liittyen. Kuulemani mukaan esimerkiksi iso ihminen (mies) lentokoneessa on uhannut vaientaa yhden pienen ihmisen ihan lopullisesti, mikäli pikkuihmisellä kävisi mielessään alkaa huudella koneessa. Niin. Siis ääntäkään ei ollut vielä päästetty, paitsi juuri tuon kyseisen aikuisen suurta imbesilliyttä todistava lausahdus.

Jostain historiasta se kai juontuu, etteivät lapset saa kuulua, hyvä jos näkyäkään. Tietoisuus tästä (vieläkin yleisestä?) ajattelutavasta saa välittömästi äidin häpeämään silmät päästään, jos vauva/lapsi alkaa huutoitkeä julkisilla paikoilla. Tunnen ihmisiä, jotka keräävät kimpsunsa ja jälkikasvunsa välittömästi kasaan ja luikkivat nopsasti pois häiriötä aiheuttamasta, vaikka olisivat vain istuneet jossain hälyisässä lounaspaikassa. Tunnistan saman häpeän itsessäni. Vauvan karjuminen on oma lukunsa - myös nelivuotiaan kailotus/pöytätapojen harjoittelu/paikallaan istumisen harjoittelu/muut tottelemisen haasteet julkisilla paikoilla ovat varmaan bensaa liekkeihin kaikille lapsia inhoaville. Reaktioni ei kuitenkaan ole pakeneminen -periksihän noille lapsenvihaajamoukille ei anneta - ja sitä paitsi onhan se häpeä nyt herranjumala aivan turhaa. Ei kai lapsen kanssa ulkomaailmaan lähteminen sentään vaadi, että se on ensin kasvatettu valmiiksi aikuiseksi asti?? Ja minkälainen kuplassa kasvanut olio sellaisestakin tulisi - toisten kanssa vuorovaikutuksessahan ne sosiaaliset normit ja käyttäytymiskoodit opitaan. (Niiden normien oikeellisuus nyt sitten on ihan toinen juttu jo.)

Pakenemisreaktion sijaan joudun johonkin katatoniseen tilaan, jossa keskityn vain ja ainoastaan kehityskeskusteluun lapsen kanssa (tavoitteenihan on toki kasvattaa niistä ihan yhteiskuntakelpoisia), enkä varmaan edes huomaisi, jos joku tulisi mussuttamaan lapseni aiheuttamasta mielipahasta. Ei aavistusta, kuinka monta kertaa minua muksuineni on mulkoiltu - suojautumiskeinollani saatan olla toistaiseksi ansiokkaasti välttynyt lapsivihamielisen Suomen kynsistä.

Rannekello ja vihkisormus

Bébétalossa on todella enää vain yksi vauva - esikoinen on nyt ehtinyt jo viisivuotiaaksi.* Takana on jännittävä juhlaviikonloppu, jota vietettiin äidin, mummun ja kavereiden kesken - isin matka Nizza-Cannes -maratonille sattui juuri samaan aikaan.
Kyllä nyt on paketteja saatu. (Yritän tässä nyt kivenkovaan keskittyä lahjoihin pikkunatiaisen kantilta; vähän kyllä sormet syyhyäisivät suoltamaan näppiksestä muutaman sanasen tästä kirotusta TAVARAN MÄÄRÄSTÄ...) Lapsen riemua ja tärisevää jännitystä on ollut ilmassa, ja synttärivieraiden tuomia lahjoja on kehuttu äidille moneen otteeseen. Tää Zhuzhupets on tosi hieno!! Mun mielestä NinjaGo-hyrrä oli paras lahja!! Äiti miten Venla/Emil/xxx tiesi, että mä tykkään just tästä??
No eipä osannut äiti vastata, sen verran monta entuudestaan täysin tuntematonta toivetta tarhakaverien vanhemmat (kröh lelufirmojen markkinamiehet) olivat osanneet täyttää!
Äidille ja isille hän oli esittänyt toiveensa esim. leijonapehmolelusta (on pehmoleluja, mutta ei vielä juuri leijonaa) ja liikkuvista ja ääntelevistä ihan-mistä-tahansa-eläinpehmoista, mutta tartuin sitten toiveeseen saada oma rannekello, mikä oli ollut toivomuslistalla jo ennen nelivuotispäivääkin. (Rannekellotoivetta pikkuihminen selvitti sillä, että hän tahtoo kellon, koska isilläkin on. Rannekellon kanssa samassa esitettiin myös toive saada vihkisormus kuten isillä.) Aika ei ehkä vielä ole ihan kypsä kellotaulun oppimiseen, mutta nuorenahan se vitsa on väännettävä, ja rannekello nyt ei ole mikään ihan turha kapistus.
Paketista paljastunutta kelloa katsottiin suurin ja iloisen hämmästynein silmin. Äiti, onko tää ihan oikea kello, siis kelloranne, eiku??
Ensi viikonloppuna sitten juhlat uusiksi - tällä kertaa isin, sukulaisten, kummien ja muutaman muun kesken! Ja pakettien tuloa ei voi estää...

*Toisessa blogissani on postaus viisivuotiskemujen menusta, joka oli sopuisa kompromissi pienen herkkupepun unelmia ja äipän järjen ääntä.

Inkivääriä, inkivääriä!

Minä hoidan meillä perheen kauppareissut. Usein nappaan päivällä vauvan turvakaukalon käsilaukuksi ja pöräytän autolla markettiin. Illemmalla saattaa joskus olla sellaistakin luksusta, että pääsen ruokakaupoille ihan itsekseni.
Kaupassa käyminen on minusta yksinomaan kivaa - kunhan kauppakaverit pysyvät ruodussa eikä markettia ole pakko kahlata läpi puolessa tunnissa. Kauppalistan teen aina, ilman sitä menisi ihan haahuiluksi ja hypistelyksi.
Joskus sitä tulee mieleen puutteita kauppalistan ulkopuolelta. Viime aikoina tällainen puutteen tunne on sitten tullut maustehyllyn kohdalla. Tiedä mistä asia sitten johtuu, mutta männäkuukausien (vaiko vuosien?) aikana olen ollut vakuuttunut siitä, ettei meillä ole jauhettua inkivääriä. Kirjoitetaan se nyt sitten ihan mustaa valkoisella: ON INKIVÄÄRIÄ. On meinaan kolme pussia, erimerkkisiä, eri kohdissa muovikoria, jossa mausteita säilytetään.
Ensi kerralla aasialaista ruokaa tehdessä voi miettiä, että laittaisiko sitä wokkiin inkivääriä vai inkivääriä. Tai miksei sittenkin inkivääriä?

Vauvatietoutta rapakon takaa

Kun olin raskaana, tilasin löytämäni amerikkalaisen vauvasivuston Babycenterin viikottaisen sähköpostin, jossa kerrottiin, miten sikiö on kehittynyt, minkä hedelmän kokoinen ja painoinen se kulloinkin on ja millaisia muutoksia äiti voi itsessään odottaa. Posteja oli hauska lueskella ja niiden avulla pysyi kärryillä raskausviikoistakin. (Huomasin kakkosraskausaikana, etten enää niin tarkkaan muistanut seurata asiaa itse - liekö lapsiperheen elämä sen verran hektisempää kuin ekaa odottaessa...)
Itse Babycenter -sivusto se vasta hauska olikin. Jotenkin oli näin kakkoskierroksella jännempää lukea odotus- ja synnytysjuttuja jonkin toisen kulttuurin ja kielen näkökulmasta; kun perusasiat olivat jo kuitenkin hallussa ennestään. Toisaalta sivuston jutut huvittavat, toisaalta kiinnostavat. En muista suomalaisilla vauvasivustoilla törmänneeni vastaavaan perinpohjaisuuteen - kaikki pikkuasiat odotusta ja synnytystä koskien on ympätty sivustolle. Löysin sieltä esimerkiksi odottaville isille tarkoitetun muistilistan synnytystä varten. Synnytysvideoita on myös monenlaisia.
Kaikkihan me pohdimme, mikä on normaalia ja mikä ei, ja luulemme silloin tällöin olevamme ainoita vaivoinemme ja ongelminemme. Siispä Babycenter-sivustolla kerrotaan armollisesti esimerkiksi se, että on ihan ok kakata synnytyksessä. Ja että vauvankakkaa on muuten monenlaista (katso kuvat).
Tästähän tuli nyt vallan kakkajuttu. Mutta siis ihan oikeasti, mistäpä näitä muuten tietäisi? Hih.

Kerran polkupyörälenkillä

Esikoinen oppi tänä kesänä ajamaan ilman apupyöriä. Ostimme hänelle jo kesällä 2011 uuden polkupyörän, joka kuitenkin osoittautui tuumakooltaan sen verran isoksi, että polkeminen oli silloin (himpun verran alle nelivuotiaalle) liian raskasta. Apupyörillä mentiin hiljakseen, mutta aina kun tuli vähänkin ylämäkeä, vauhti hyytyi tykkänään ja vanhemman piti lykätä eteenpäin "talutustangosta". Tämän kesän alussa hankittiin sitten vielä kickbike, siis lasten potkupyörä, jolla poitsu pystyi treenaamaan paremmin tasapainoaan ja pyörän hallintaa ihan itsekseen. Aivan loistava ostos ja ratkaisu oli se! Potkuttelu ja "jalkojen ilmassa pitäminen" auttoi hyvin nopeasti tasapainon löytämiseen polkupyörälläkin. Tietenkin myös voimaa ja pituutta oli tullut vuodessa lisää.

Jäppinen kävi loppukesästä isänsä kanssa yhdistetyillä pyörä- ja juoksulenkeillä sillä "isojen" pyörällään. Alkuun en ollut uskoa korviani, kun mies sanoi, että siellä se lapsi polkee menemään niin, ettei raavas mies ole juosten perässä pysyä! Kuulemma joskus oli menty ruusupuskaan, mutta pääsääntöisesti poika oli polkenut reippaasti itse ilman kommelluksia. Hiljaa ajaminen ei kuulemma kuitenkaan ihan luonnistunut.
Eilen jätettiin vauva isän kanssa kotiin, ja lähdettiin poikasen kanssa ekaa kertaa äiti-poika-lenkille: minä juosten ja hän pyörällä. (Voin kertoa, että molemmilla on vierähtänyt "muutama hetki" viime lenkistä; mä en ole juossut metriäkään raskaaksi tuloni jälkeen eikä poika ole isin kanssa päässyt pyörälenkille varmaan kahteen kuukauteen..). Näytti vähän siltä, että pyörällä ajon aakkoset olivat vähän päässeet unohtumaan. Ohjaustanko ei pysynyt suorassa millään, ja ilman äidin talutusta pyörä olisi ollut ojassa joka viidestoista sekunti. Aloin jo epäillä, oliko isi vähän pistänyt omiaan pyörälenkkikertomuksiin.
Alun vaikeuksien jälkeen ja päästyämme pois autotien läheisyydestä polkeminen alkoi kuitenkin sujua, ja sain pistää ihan kunnolla lenkkaria toisen eteen, että pysyin lapsosen polkuvauhdissa. Vähän sai vain välillä muistutella, että pyörällä ajaessa on katsottava eteenpäin (eikä takana tulevaa äitiä) eikä kannata ajella suoraan rotvallin yli.
Lähipuistossa kävelytiet reunustavat isoa lampea, jota lähdettiin kiertämään reipasta vauhtia. Pikku pyöräilijä jutteli taukoamatta mennessään, ja minä köpöttelin perässä minkä kerkesin - kunnes VIUH! jätkä teki äkkikaarroksen oikealle ja suoraan lammen rantatörmälle ja siitä alamäkeen! Sain mölähdettyä "apua apua" ja ryntäsin ottamaan talutuskahvasta kiinni ja huusin lapselle, että pitää kiinni pyörästä. Näin pojan ja itseni jo lammessa räpiköimässä - olin ihan satavarma, että nyt sinne mennään. Jyrkkä, lyhyt ja sateesta niljakas alamäki veti lasta, pyörää ja äitiä lampeen.
Thank god vauhti pysähtyi noin 30 sentin päähän vedestä! Siinä olivat sitten äiti ja poika ihmeissään ja säikähtäneinä. Poika pääsi kapuamaan takaisin kävelytien reunaan, minä jäin jalat tutisten alas miettimään, miten saan työnnettyä/raahattua/nostettua pyörän pois pöpeliköstä. Nousi se sieltä lopulta ja pienen "kehityskeskustelun" jälkeen jatkettiin kotimatkaa. Taisin siinä vähän suutahtaa pojalle, vaikka selväähän se kai on, ettei kukaan tahallaan lampeen aja.
Vähän matkaa kun oltiin taas edetty, pyysin pikkumiestä pysähtymään. Sanoin hänelle, että äiti pelästyi niin paljon, että suuttui. Ja sitten halattiin.
Se voipi olla, että juoksua harrastava mies voi jatkossa(kin) hoitaa nämä yhdistetyt pyörä- ja juoksulenkit.

Bussikuskeista

En matkusta bussilla vaunujen kanssa mitenkään säännöllisesti, mutta sen verran kuitenkin, että voin oman empiirisen tutkimuksen perusteella kommentoida ko. liikkumismuotoa. Jessus, mitä menoa! Jos bussimatkustamista ei olisi muuten tehty niin helpoksi (vaunut vaan keskiovesta sisään ja menoksi ilman maksua), voisi olla, että tämä mamma olisi jo käynyt jossain reklamoimassa. Näin satunnais-ilmaismatkustajana ei ehkä kuitenkaan kehtaa.
Siis miten siellä busseissa päivittäin matkustavat ihmiset ikinä uskaltavat seistä matkan ajan? Vaunujen vieressä seistessä tarraan lujasti viereiseen tankoon ja toisella kädellä vaunuihin, jotta ne eivät (jarruista huolimatta) liukuisi jonnekin keskikäytävälle tai toisten päälle. Bussikuskit kiihdyttävät kuin rallikuskit ja iskevät liinat kiinni pysäkillä niin, että rystyset valkoisina ja henkensä kaupalla on ihmisen puristettava tankoja ja kahvoja.
Kerran, kun vauva oli ehkä vajaan kuukauden ikäinen, hain esikoista bussilla päiväkodista. Sunnuntailapsi alkoi vaunuissaan huutaa kesken bussimatkan kotiin, ja edessä häämötti pitkä ruuhkajono, jonka jälkeen oli vielä matkaa jäljellä. (Sitä ennen bussinkuljettaja oli jo esitellyt rallikuskin taitojaan.) Äidillä nousi hiki pintaan huudosta, kun tuntui, että siinä se nyt sitten huutaa, kaikki katsoo ja kärsii, minä ainakin, ja mitään en voi tehdä. Kun sitten päästiin liikkeelle, päätin, että vauva on saatava syliin rauhoittumaan, olkoonkin että ei ollut istumapaikkaa (paitsi esikoisella) ja esikoista en halunnut käytävälle hortoilemaan ja kaatuilemaan. Hirveällä riskillä sitten kuorin vauvan ulos vaunuista pitäen kiinni yhdellä kädellä tangosta ja toisella vauvasta, jonka sain olkapäälleni lepäämään. Huuto taukosi heti, joten sinänsä toimenpiteeni tepsi. Ja onneksi vauva suostui uudestaan vaunuihin ilman huutoa, sillä kauan en olisi uskaltanut aarrettani pitää ulkona niistä rallikuskin armoilla.
Mikä näitä linja-autonkuljettajia oikein vaivaa? Eikö aikataulussa pysty ajamaan niin, että matkustajat pysyisivät pystyssä vähemmällä työllä ja kauhulla?

Talosta kuuluu vauvan naurua

Olen koko päivän yrittänyt saada sunnuntailapsen nauramaan. Eilen illalla hän sen teki, elämänsä ensimmäistä kertaa. Miten ihana ja valloittava nauru se onkaan! Tyttö alkoi tirskua kihertää, kun lauloin hänelle "Oravalla puussa". Lisää naurua seurasi, kun pöristelin huulilla ja kutitin typykkää leuan alta.
Tänään ei vielä ole naurattanut, hymyilyttänyt vaan. Koukutuin kuitenkin siihen enkelinkiherrykseen jo niin, että naurattamisyritykset jatkuvat - heti päiväunien jälkeen!
Täna sunnuntaina hymytyttö täyttää 12 viikkoa.

C'est bizarre!

Kohtaaminen puolitutun, Suomessa asuvan ranskalaismiehen kanssa. Miehellä on suomalainen vaimo ja pieniä lapsia. Keskustelu käytiin ranskaksi.
Hän: Onko vauva tyttö vai poika?
(Sunnuntailapsi istuu turvakaukalossa neulehaalari päällä)
Minä: Hän on tyttö.
Hän: Hänellä kun on valkoiset vaatteet, niin en oikein tiennyt. Aika outo värivalinta - bizarre - yleensähän tytöillä on punaista ja pojilla sinistä.
Minä: Niin...Itse en oikein välitä vaaleanpunaisesta.
Hän: Ahaa. Ihan kivat vaatteet, ei siinä mitään, mutta en ole nähnyt ennen, että vauvalla on valkoista päällä.
Hienoa, että pelkällä valkoisella neulehaalarilla voitiin avartaa ranskalaisherran maailmankatsomusta.
(Btw, neulehaalari on iiihanasta KappAhlin Newbie-mallistosta, jonka väritys kyllä on mun mielestäni aika perinteinen tyttö-poika! Niin tai näin, voisin ostaa koko malliston pikku-M:lle vaikka heti, vaatteet ovat niin syötävän suloisia.)

Imetyksen riemuja

Imetys on luonnollinen asia. Siispä viikonloppuna sukulaisen viisikymppisillä ollessammekin aioin imettää vauveliamme pöydässä, toki diskreetisti pyyhkeen alla niin, että paljas pinta ei vilku. Juhlatilassa oli tasan nuo pöydät, joissa istuttiin, muualla ei tuoleja ollut. Seuraava vaihtoehto olisi ollut WC-koppi, joka ei mielestäni ole mikään ruokapaikka.
Valmiiksi kuitenkin jo hävetti. Tietäähän sen, mitä jotkut ajattelevat julkisesta imetyksestä. Rohkeana ja emansipoituneena naisena ryhdyin kuitenkin toimeen pöydässämme, jossa istui meidän perheemme lisäksi miehen veli vaimoineen. Meillä oli juuri tiivis keskustelu kesken, ja siinä sivussa järjestelin vauvaa rinnalle ja yritin olla katsomatta naapuripöytien ihmisten ilmeitä.
Alkoi kauhea imetyskatastrofi. Maitoa alkoi herua niin paljon, että vauvakin päästi irti kesken kaiken, alkoi ärjyä kuin viimeistä päivää, ja maitoa suihkusi ohuen sifonkipaitani läpi rinnuksille. Siis molemmista rinnoista. Vauva ei enää suostunut ottamaan uudestaan rintaa suuhunsa, tai ainakaan en saanut sitä tungettua sokkona hänen suuhunsa paidan ja pyyhkeen uumeniin. Mies käänsi katseensa rintamukseeni ja huomautti vienosti, että maitoläikät leviävät paidalleni.
Siinä ei sitten ollut enää mitään diskreettiä, ja pakenin vessaan. Ensimmäisessä kopin wc-istuimessa ei ollut lainkaan kantta. Kirosin hiljaa mielessäni ja odotin toisen vessan vapautumista. Luojan kiitos sen pöntössä oli kansi, ja pääsin istahtamaan vauva sylissäni ja tarkistamaan vaurioita. Harmaa sifonkipaitani oli etumuksesta täynnä tummia maitoroiskeita. Kuivuessaankin ne pysyivät tummina. Päätin pitää loppuillan vauvaa tiukasti sylissäni.
Kotona imetys sujuu yleisesti ottaen kuin tanssi - vauva imee, mitään ei roisku ja kukaan ei huuda. Mutta tokihan juuri silloin, kun olen koko juhlakansan silmien alla, käy näin. Täytynee harjoitella sokkoimetystä vielä. Niin, ja muistaa ne liivinsuojukset seuraavalla kerralla...

Nimikukkasia

Sunnuntailasta on tähän mennessä kutsuttu Vauvaksi, Vauveliksi, Tirpuseksi ja Orvokiksi. Ensi lauantaina puolentoista kuukauden kypsässä iässä hän vihdoin saa oikean nimensä, jota ei ole kotona rohjettu käyttää, jottei esikoinen sitä vahingossa huutelisi ulkopuolisille. Nimen salailussa on jotakin kutkuttavaa! Itse olen tosin tällä kertaa ollut melko surkea salailija, ja olen jakanut "nimivihjeitä" jos jonkinlaisia ja myhäillen kuunnellut isovanhempien ja ystävien arvauksia. Oikea nimi on jo arvattukin, mutta olen kovasti yrittänyt pitää naamani peruslukemilla.
Tyttösemme saa kukan nimen. Kukkavihje onkin poikinut nimiarvauksen jos toisenkin. Tulisiko vauvelista Gerbera, Osmankäämi, Annansilmä, Norjanangervo tai Suopursu? Perinteisempiä: Lilja, Kielo, Vanamo, Iiris, Ruusu, Jasmin...Nimen arvailusta on käyty monta hauskaa keskustelua.
Mistähän tämmöinen nimen antamisen/kertomisen vitkutteluperinne on Suomessa saanut alkunsa? Toisaallahan nimi on tapana pullauttaa ilmoille ja julkisuuteen jo vauvan syntyhetkellä, ellei aiemmin. Virolaisystäväni tässä leikillään ihmettelikin, että ovatko lapsiparkamme ilman nimeä elämänsä ensikuukaudet..Eihän se nyt ihan niinkään ole, kyllähän nimi jo mietittynä on ollut pitkään. Itse kuitenkin halusin ensin rauhassa katsella vauvaa ja miettiä muutaman vaihtoehdon välillä, jotta tietäisin, minkänimiseltä vauva näyttää!
Pidetään nyt asia salaisuutena. Vihje: ehkä nimi ei ole ainakaan Annansilmä (vaikka ko. nimi oli kyllä Anna-äidin suosikki kaikista arvauksista).

Vauva veteen

Vauvalla on elämänsä ensimmäinen harrastus. Vauvauinti alkaa lokakuun lopussa!
Esikoinen kävi vauva- ja taaperouinnissa vauvasta kolmevuotiaaseen, ja uimisesta on sen myötä tullut poitsulle mieleistä. Sen vuoksi on ihan must, että uusikin perheenjäsen pulahtaa altaaseen jo nuorella iällä. Vielä ei toki tiedä, onko vesielementti vauvalle yhtä iloinen asia kuin isoveljelleen, jonka kanssa vauvauinnit olivat aina yhtä hymyä.
Ainoa, mikä vauvauinnissa ei niin hymyilytä, on sen alkamisajankohta. Miten ihmeessä vanhemmat saavat itsensä (ja vauvan) ajoissa uimahalliin lauantaina kello puoli kahdeksaksi?? Koska on herättävä, jotta vauvan saa syötettyä ajoissa ja ettei kakka tule vaippaan juuri, kun pitäisi lähteä ovesta ulos, ja että ehtisi horaista kupin kahvia ja jotain särvintä naamaansa?
Nelisen vuotta sitten aikaiset aamulähdöt jotenkin handlattiin, tiedän sen. Miten se tapahtuu, on vaan jotenkin päässyt unohtumaan..

Merkkipäivä

Sunnuntailapsen yksikuukautispäivä oli eilen. Pieni elämänalku hymyilee, osaa jokelluksen alkeet, parkuu, ähisee, vikisee ja tuhisee. Päätä vauva kannattelee jo tomerasti, tosin olkapäällä häntä kannatellessa täytyy olla varovainen, ettei pikku pääppy retkahda samantien takakenoon tai kopsahda äidin poskiluuhun.
Yksikuukautisneuvolassa vauvan todettiin saaneen vähän yli kilon lisää painoa syntymäänsä verrattuna! Ruoka-aikaan on siis oltu kotona, eli toisin sanoen rinnalla on viihdytty.
Päivä päivältä vauva on yhä enemmän tässä maailmassa ja katse kirkastuu ja terävöityy. Enää ei ihan niin suuri osa päivästä menekään unten mailla. Vaikka kyllähän vauva edelleenkin nukkuu ja paljon. Mieluiten sylissä.

Mutta minne on livahtanut yksi kokonainen kuukausi elämästä? Laitokselta lähtö tuntuu tapahtuneen vasta toissa päivänä! Kohtahan se lapsukainen jo sitten muuttaa pois kotoa...

Katos, sänky!

Esikoista odottaessa himoitsin vauvan makuupaikaksi riippukehtoa, jonka näin Ruohonjuuressa. En kuitenkaan silloin raaskinut sitä ostaa, joten poikanen nukkui ensikuukautensa klassisesti äitiyspakkauksen laatikossa. Tällä kertaa kuitenkin päätin, että nyt sen ihanuuden hankin kakkoselle, ja kyllä se onkin kaunis, soma ja vielä käytännöllinenkin! Ruohonjuuresta juuttikehtoja ei enää saanut, mutta sieltä vinkattiin, että Maailmankauppa Tasajako myy niitä.

Käytän kehdossa patjana äitiyspakkauksessa ollutta patjaa (joka siis on tarkoitettu sen pahvilaatikon pohjalle, jos laatikkoa käyttää sänkynä). Makkarin parisängyn viereen kattoon ripustettuna kehtoa voi vähän pukata keinumaan nousematta itse. Vauva tykkää. Ja kissa onneksi ei, se ei ole kertaakaan ollut edes aikeissa hypätä sinne! Varmaan liian kiikkerä paikka sille tai jotain.

Hymyjä

Sunnuntailapsi on hymyillyt ensimmäiset hymynsä. Voi tuota pientä hampaatonta suuta, joka kääntyy suloiseen hymyyn ja syvän tummanharmaita silmiä, joihin asti hymy ulottuu!

Voi voi kun kolottaa, osa 3

Uskomatonta, miten näistä kolotuksista riittääkin juttua! Jo kolmas osa samaa sarjaa! Mutta niin se vaan on - vauvavaivat yllättivät äidin taas.

En nyt viitsi kerrata niitä vaivoja, jotka tulivat tutuiksi viime kierroksella, lukekoon niistä, ken tahtoo. Lyhyesti tiivistettynä kuitenkin: kaikki tekevät tuloaan takaisin...Ja koska synnytin jälleen kerran kiireellisellä sektiolla (siinäkin olisi taas tarinan aihetta, voi pojat!), ensimmäiset kolme viikkoa ovat taas menneet leikkausarven hiljalleen parantuessa.

Nyt haluan kuitenkin avautua uudesta vaivasta, joka alkoi heti synnytyksestä. Korvani menivät lukkoon! Eivätkä vain lukkoon. Toisen korvan kuulo tuntui jotenkin heikentyneen kyllä, mutta sen lisäksi kuulin kaiken, siis aivan kaiken, kahdella taajuudella tai äänenkorkeudella yhtä aikaa. Jos lauloin iltalaulua lapselle tai kuuntelin radiota, ääni kuulosti aivan kamalalta kakofonialta enkä tiennyt yhtään, oliko esimerkiksi radiokanava edes oikealla taajuudella. Hiljaisuudessa kuulin toisella korvalla jatkuvaa pientä sihinää, aivan kuin kasettisoittimesta ennen biisin alkua tai hanasta, joka valuu hiljakseen. Ihmisten puheäänet kuulostivat robottiääniltä. Kerrassaan raivostuttavaa oli se. Vauvan ensimmäisellä neuvolakerralla asiaa vain ihmeteltiin. Kun synnytyksen ponnistuksista alkoi olla kaksi viikkoa, päätin että korvalääkäriinhän sitä on mentävä.

Mutta kas, juuri vauvan kaksiviikkoispäivänä huomasin, että äänethän kuulostavat taas ihan normaalilta enkä lauleskele ammuvainaan nuotilla! Mikä lie vaiva olikaan, mahtoiko johtua ponnistuksista vai mistä? Onkohan joku muu kokenut moista?

Tytöistä ja pojista

Eilisen kirjoitukseni jälkeen luin HS:N kolumnin "Mistä on tytöt ja pojat tehty?". Siinä on Elina Hirvonen osunut naulan kantaan pohtiessaan pienille tytöille ja pojille osoitettuja rooleja. Tämänkin äipän uralla on tullut vastaan jo useita keissejä, jolloin olen vilpittömästi ihmetellyt kanssaihmisiä ja ympäröivää yhteiskuntaa.

"Vaatteiden oikea väriskaala" on yksi näistä asioista. Ei ole yksi kerta, kun olen kummastellut, miten meidänkin poikasemme tietää esimerkiksi, että vaaleanpunainen on tyttöjen väri, eivätkä sitä näin ollen voi pojat käyttää. Tarhassahan jutut tietenkin liikkuvat. Mutta MIKSI siellä oppii juuri tällaisia elämän lakeja, ja mistä lapset ovat ne päähänsä saaneet - se onkin kinkkisempi juttu. Eikä taatusti lapsista itsestään lähtöisin.

Oppitunnit "tytöille ja pojille sopivista tavaroista" koostuvat pienistä vinkeistä ja möläyksistä, jotka nekin toki saavat alkunsa jostain muualta kuin tarhakavereilta. Aikuiset osaavat kyllä tämän homman, varmaan suurimmaksi osaksi aivan tahattomasti, mutta kuitenkin. Halutessaan kokeilla korviksia esikoinen on esimerkiksi saanut kuulla, että vain tytöt käyttävät niitä. Ja kuulemma muutenkin kaikkia koruja paljon enemmän kuin pojat. (Miten niin, ja jos tämä on puhujan itsensä näkökanta, voisiko tulla ajatelleeksi, ettei omia mielipiteitä tarvitsisi opettaa lapselle totuutena?). Entäs sitten Hello Kittyt, Nalle Puh ja Paavo Pesusieni? Eräillä synttäreillä vieraille annettiin läksiäislahjaksi pienet tikunnokassa keikkuvat ilmapallot. Tarjolla oli maljakossa Kitty-palloja ja Puh-palloja, joista kolmevuotias poikamme valitsi Puhin. Ilmeisesti sekä Hello Kittyt että Puhit oli kuitenkin ajateltu tyttövieraille. Talon emäntä tuli nimittäin kysymättä vaihtamaan Puh-pallon Paavo Pesusieni -palloon, jotka olivat päässeet loppumaan maljakosta, mutta joita kuitenkin löytyi vielä jostain. Pikkuvieras oli sieneensäkin ihan tyytyväinen (pallo kuin pallo), mutta tilanne oli kyllä jokseenkin absurdi äidille.

On totta, että lasten ei voi antaa päättää kaikista asioista itse. Mutta miten olisi, että heidän annettaisiin katsella maailmaa ja muodostaa omia mielipiteitä siitä ihan itse, ilman aikuisten suodattimia?

Vavvavvaatteita

Vauvan vaatettaminen on sujunut aika kivuttomasti tällä kertaa, kun vaatteita on kaapit väärällään edelliseltä kierrokselta ja lähipiirissä on isompia vauvoja, joiden hynttyitä on saatu lainaan. Uutta vauvaa on myös muistettu vaatelahjoilla.

Mutta ne värit. Oman pojan vaatteista otin käyttöön suurimman osan, mitä nyt jotkut liian autoisat ja tummat vaatteet hylkäsin. Ahkerassa käytössä jatkavat myös omalta vauva-ajaltani peräisin olevat 70-luvun aarteet punaisen, keltaisen ja ruskean sävyissä(joista yksi froteepotkari pääsi vauvaa vaatettamaan heti laitokselta lähdettäessä). Lainaksi saaduista tyttövauvojen vaatteista suurin osa olikin sitten pinkkiä, pinkkiä, enemmän pinkkiä. Arvaatte ehkä, mitä väriä löytyi vauvan vaatelahjapaketeista? No pinkkiä. Ja vaaleanpunaista.

Ihan mielenkiintoinen uusi maailma nämä tyttöjen vaatteet.

Kahden kanssa

Toisen lapsen kanssa kaikki on samaan aikaan tuttua ja uutta. Vauvanhoidon kommervenkit tulevat jo selkäytimestä ja imettämisen ABC on vanhassa muistissa. Ja eihän pariviikkoinen vauveli nyt muuta tee kuin syö, kakkaa ja nukkuu...

Uutta edelliseen vauva-aikaan verrattuna on kuitenkin se, että jaloissa pyörii myös toinen pikku menninkäinen, joka vaatii oman osansa huomiosta ja joka on aina ajatuksissa. Onneksi talossa on isi, joka on kiitettävästi ottanut vastuuta esikoisen ruokkimisesta ja viihdyttämisestä!

Kannoin jo etukäteen paljon huolta siitä, miten perheen ainokaisena yli neljä vuotta elänyt tottuu uuteen asemaansa isoveikkana. Raskaana ollessa nyt muutenkin oli pakko karsia kanniskelua, kumartelua ja riehumista, mutta yritin myös tietoisesti kannustaa ja opettaa tulevaa isoveljeä tekemään asioita itse ilman äidin apua. (Passaamaan tottuneena äitinä kärsin välillä huonosta omastatunnosta, mutta yritin ajatella kaukaa viisaasti, että myöhemmin vauva sylissä ja tissillä en kuitenkaan ehdi joka välissä hätiin.)

Esikoinen on tähän mennessä ollut esimerkillinen isoveli! Nelivuotias osaa näköjään jo käsitellä pikkusiskoasiaa - toistaiseksi hänellä on riittänyt ymmärrystä sille, että äiti on pitkiäkin aikoja vauvassa kiinni. Halimaan pääsee aina, kunhan ei riehu. Kun imetin ruokapöydän ääressä vauvaa sylissäni ja esikoinen oli sadunlukijaa vailla, hän siirsi omatoimisesti tuolinsa omani viereen, toi pyytämättä satukirjan, ja lukeminen onnistui siinä. Voisin kuvitella, että pienemmän lapsen kanssa vastaavasta tilanteesta ei olisi selvitty yhtä helpolla?

Sunnuntailapsi tuli taloon

On kulunut hädin tuskin viikko siitä, kun taloon kannettiin uusi pieni ihminen liian isossa turvakaukalossaan. Meillä on vauva!

Sunnuntaina 15. heinäkuuta syntyi meidän perheeseemme kauan kaivattu toinen lapsi. Neljä-ja-puolivuotias isovelikin on (vielä?) innoissaan. On kuulemma hienoa, että hänellä on vihdoinkin oma pikkusisko! Esikoisen ensimmäinen kysymys sairaalassa vauvaa katsomassa oli, että saako hänkin maistaa vauvan maitoa. (Imetän.) Toppuuttelin, että maitoa ei tule niin paljon, että sitä riittäisi muille kuin vauvalle. Kysymys on kuitenkin toistunut sitkeästi melkein joka päivä, joten tänään rintapumppua testatessani tirautin veikalle maistiaiset. Makutuomio: "Ei maistu paljon miltään! Eikun maistuu herneelle!"

Vauva on täydellisen ihana. Äiti on vauvapilvessä.