Voivoi kun kolottaa

Päätin, ettei tarvitse olla vanha ja eläkkeellä saadakseen valittaa, mihin sattuu. Voi olla ihan vaan pienen lapsen äiti. Toisin sanoen tässäpä pieni katsaus viimeisen vuoden vaivoihin. Vaikka lapsensaanti onkin ah niin ihanaa (ettei vaan nyt kukaan muuta luulisi), siihen liittyy jos jonkinlaista kremppaa.

Sektiohaava. Alussa oli tekemistä, että pääsi jotenkin kierähtämään sängystä ylös käyttämättä (olemattomiin surkastuneita) vatsalihaksiaan, koska haavaan sattui jonkin verran. Vauveli potki juuri haavankohtaan kun imetin makuulla, sekin teki aika eetvarttia. Joskus yritin tehdä aurinkotervehdyksen taaksetaivutusta käsien varassa, mutta arpea kiristi liikaa. Nyt se jo varmaan onnistuisi, mutta jotenkin en nyt ole muistanut (?) joogata.

Rinnat. Säästyin tulehduksilta ja olen siitä iloinen. Joku olisi kuitenkin voinut mainita, että on normaalia, että aluksi imetys on yhtä helvettiä, koska nännit eivät ole tottuneet siihen, että joku lutkuttaa niitä läpi vuorokauden. (Ei ainakaan minun.) Kun valittelin kipua synnytyslaitoksella, kätilö totesi iloisesti yhden synnyttäjän tokaisseen, ettei valkoisen naisen tissit ole tehty imetystä varten. Mitä ikinä tyyppi sillä tarkoittikin. No, tissit kuitenkin tottuivat höykytykseen parissa viikossa.

Kädet ja niska. Pyllynpesut ja muut vauvan kannatteluasennot tulivat vasta-alkajalle ihan puskista. Parin kuukauden kuluttua olin koukistellut ranteitani siihen malliin, että sormista loppui verenkierto. Sormet olivat puuduksissa 24/7. Yöllä puutui koko käsi, vaikken edes maannut sen päällä. Lääkäri käski syömään B-vitamiinia hermopäätteiden vahvistamiseksi tai jotain. Fysioterapeutti antoi kotitehtäviä, joita en muistanut tehdä. Jossain vaiheessa puutuminen lakkasi ja sen korvasi karmea niskajumi, joka jatkuu. Niskassa raksuu, korvissa jurruttaa ja joskus jopa pään kannattelu on haastavaa. Luojan kiitos lapsi jo kävelee, ettei sitä tarvitse enää kantaa niin paljon.

Pää. Unettomuus tekee tehtävänsä, kuten täältä voi lukea. Allekirjoitan jokaisen kohdan. Huonomuistisuus saa välillä pelottavia mittasuhteita, enkä ole eläissäni hajottanut niin paljon tavaroita kuin kuluneen vuoden aikana. Siis vahingossa. Listaan voisi vielä lisätä kompuroinnin. Jossain on aina mustelma, koska telon itseäni muun muassa tiskikoneen avonaiseen luukkuun ja ovien karmeihin.

Vatkaa, vatkaa niin kirkkaamman kruunun saat...

Kun yrittää päästä helpolla, joutuukin tekemään tuplahommat. Ajattelin, etten ala väsätä monimutkaista auton-, pallon-, käärmeen- tai muunkaan muotoista täytekakkua taaperon yksivuotissynttäreille. Vielähän se on niin pieni, että hukkaan menee.

Maistoin hetki sitten ystävän tekemää Pavlova-torttua, joka vei kielen mennessään, joten päätin tekaista sellaisen mummuille ja kummeille, ja taaperolle itselleen syötäväksi/leviteltäväksi ikioman mini-Pavlovan. Kuvittelin, että kun vähän vatkaa munanvalkuaisia ja sokeria, torttupohja on siinä, ja päälle vaan sitten suurpiirteisesti huiskitaan kermavaahtoa ja marjoja. Voilà!

No nyt on sitten yksi marenkipohja jo poltettu, kun unohtui uuniin. Vieraita tulee sen verran, että yksi olisikin ollut ihan liian vähän. Vielä on siis kaksi pohjaa (ja mini) tekemättä. Sitä vatkaamisen määrää! Marenkineitsyelle tuli ihan yllätyksenä, että vatkaamiseen voi saada kulumaan niin paljon aikaa. Tänään toista pohjaa tehdessä meinasi jo usko loppua kesken kaiken, mutta sain kuin sainkin sen vaahdon lopulta jämähtämään kulhon pohjaan!

Enää pitäisi keksiä, mitä voi leipoa neljästätoista munankeltuaisesta.

Kotiinkuljetus

Mitenhän sitä tultaisiin toimeen, jos ei olisi isovanhempia? Ja vielä tarkemmin ottaen eläkkeellä olevia isovanhempia, jotka asuvat samassa kaupungissa?

Katastrofin aineksia lapsiperheessä: pyykkikone hajosi. Aika jännä, että koneesta, jossa on märkiä vaatteita, voi tulla savua. Ihan kamalan pahanhajuistakin muuten.

Vähän jo ehdin huolestua tulevien päivien pyykkivuoresta. Viikonloppuna on lapsosen ekat synttärit, joita varten olisi kiva pestä muun muassa syöttötuolin pehmusteet, joissa on puolen vuoden menu. (Jep, en ole ihmeempi siisteysintoilija.) Katastrofista ei kuitenkaan ehtinyt kulua vuorokauttakaan, kun ulko-ovelle kannettiin uusi pesukone. Voisi siis todeta, että en ehtinyt edes sanoa "pesukone", eikä talon isäntä ehtinyt kuin tehdä hintavertailua eri liikkeiden koneiden välillä ja soitella kavereilleen alennusten toivossa, kun vauvelin vaari jo pisti hösseliksi ja kiikutti uuden vehkeen ovelle. Respect.

Miksi, oi miksi se ei lähde?

Eilen oli pakko tuhlata rahaa turhuuksien turhuuteen, eli äänestää BB:n häätöäänestyksessä. Panokseni ei kuitenkaan ollut riittävä, sillä Kassun oli lähdettävä. Hetkellisesti masensi. Taas on pakko kestää viikon ajan Cherpaa, josta on tullut inhokkini.

En ymmärrä puheita, että se liuhuletti olisi ainaisessa epävarmuudessaan jotenkin myötätuntoa herättävä. Minussa Cheryllin jutut herättävät hirveän vaivaantuneisuuden tunteen ja myötätuntoni kohdistuu lähinnä muihin talolaisiin, jotka joutuvat päivästä ja viikosta toiseen kuuntelemaan niitä. Ja Cherpahan ei lähde kulumallakaan, vaikka sitä kämppikset kerta toisensa jälkeen epätoivoisena äänestää. Sitten ne joutuvat muka-iloisena halaamaan häädöstä selvinnyttä. Kaisa-Reeta sen sanoi hyvin pk-huoneessa: ärsyttää se ainainen todistelu. Minkä takia on lausuttava ääneen asioita itsestään: minä olen tällainen, tällainen ja muuten vielä tällainenkin, jos nyt muut ette ole sattuneet huomaamaan (vaikka ollaankin asuttu täällä yhdessä jo pari kuukautta). Kultturelli, avoin, siis silleen, ja tosi erilainen ku kaikki muut. Niinku herkkä ja mulla on arvot kunnossa.

Liitoksistaan repeävä Bébétalo päättää lähetyksen tällä erää tähän.

Kohta tulee rukkaset

Ei saisi kiroilla, kun nappula opettelee puhumaan. Mutta on hyvin vaikeaa olla kiroamatta, merdeshitputain, kun kissa on syönyt reiän lempparivillaslipoveriini.

Mistä löytyisi apua hullulle villa-addiktille????

Tieto lisää tuskaa, osa 2

Lapselle pitää ostaa kaikenlaista. Asia ei tietenkään tullut yllätyksenä, mutta ei ennen sen syntymää osannut ihan kaikkia hankintoja aavistaa. Tässä on jo pähkäilty ja ostettu vaunut, turvakaukalot, pinna- ja matkasängyt, syöttötuolit matkalle ja kotiin, kestovaipat, kantoliinat, rintapumput ja mitä näitä nyt on. Joka asiassa on pitänyt suorittaa tuotevertailua, joka on vienyt uskomattoman paljon aikaa.

Ja taas vertaillaan. Seuraava hankinta on turvaistuin, jonka hankintakriteerit (kuten kaukalonkin) perustuvat raadollisesti yleistäen tähän: uskallatko olla hankkimatta kalleinta ja parasta. Jos uskallat, niin siinähän sitten kitiset, kun vahinko on sattunut eikä halpismallissa tai huuto.netistä bongatussa istuimessa ollut kunnon sivutörmäyssuojia jne. Ei riitä, että tällaisella ikuisella jahkaajalla pyörivät itsesyytökset mielessä ihan omasta takaa - vauvatarvikemyyjät median avustuksella osaavat kivasti lisätä pökköä pesään.

Toista se oli ennenvanhaan, ajattelen silloin, kun maalaisjärkeni valo joskus pilkahtaa. Meikäläistäkin on viety auton takapenkillä jossain vaunukopantapaisessa ihan irrallaan! Niinkuin varmaan kaikkia muitakin! Ja hyvästi on selvitty! Mutta ei nykyään. Kun nyt on keksitty pelit ja vehkeet. Jostain syystä pelit ja vehkeet tosin ovat sellaisia, että ne eivät kestä kuin tietyn ajan, ja sitten pitäisikin jo olla hankkimassa uutta, vaikkei vanhassa olisi päällisin puolin katsoen mitään vikaa. Kenenkähän etuja tässäkin ajetaan? Jos on uskominen vauvatarvikemyyjää, niin hän on liikkeellä ihan pyyteettömästi, pelastamassa nykyajan vauvat hulluilta ja edesvastuuttomilta vaunukoppavanhemmiltaan.

Imetysansa

Poolopaita. Kotelomekko. Empirelinjainen, pitkähihainen trikoomekko. Liian tiukka kaula-aukko tai vetskari selkäpuolella. Se on kiva, kun jossain julkisissa tiloissa huomaa pukeutuneensa vermeisiin, joista on kyseenalaista tai peräti mahdotonta saada paljastetuksi rintavarustustaan kärsimättömästi odottavalle imeväiselle.

Tiedostin ongelman jo alkuimetyksestä lähtien. (Silloin tissejään olikin jokseenkin vaikea unohtaa, sen verran olivat kiristävät ja tyrkyllä.) Imetysansasta huomautti myös Katerina Janouch Lasten kanssa -oppaassa, jonka sain mieheltä lahjaksi. Enpä siis juuri ole ostellut menneenä vuonna mitään riepuja, joissa EI olisi nappeja, vetskaria tai anteliasta kaula-aukkoa. Olen myös säilönyt kaikki ihanat kaarituelliset push-up-rintsikat, tai oikeastaan kaikki normirintsikat, lingerie-laatikkoon odottamaan juhlatilaisuuksia. Tässä on kohta vuoden ajan menty kolmella parilla imetysliivejä. (Niitä on ihan kivankin näköisiä, oikeasti.) Joskus kokeilin tavallisia liivejäni, mutta eipä ole kovin diskreettiä vetäistä push-uppia rullalle maitorauhasen alle, ei.

Toiveikkaana imetyksen loppumisesta olen jo haksahtanut ostamaan ainakin kolme paitaa, joista ei tissejä niin vaan repäistäkään esiin tilanteessa kuin tilanteessa. Ipanalle vinkiksi.

Jappius ja muita outouksia

- "Mää oon aivan japissa." - "Mitä sää ny kiristelet?" - "Ihme seppä toikin äijä." Pohdittiin kaverin kanssa tässä yhtenä päivänä omituisia sanoja ja sanontoja. Oli aika hienoa, kun pystyin heittämään ikäiselleni ihmiselle kolme täysin käsittämätöntä lausetta. - Et kai sä nyt ite noita käytä? No en (paitsi ihan vahingossa), mutta pakko oli myöntää, että joku niissä aina naurattaa. Yritin sitten parhaani mukaan suomentaa.

Kaikki kolme mitä-lie-uudissanaa liikkuvat samoissa porukoissa, joiden puheenpartta olen syystä ja toisestakin silloin tällöin päässyt/joutunut kuulemaan. Jos nyt meikäläinen on ihan oikein tajunnut, niin tästä on kysymys:

/olla japissa/: Olla paniikissa, jumissa, rikki, sekaisin. "Nyt tää kone meni ihan jappiin". "Mullon niskat ihan japissa". Myös /jappi/: "Ihan kauhee vattajappi".

/kiristellä/: olla kiukkuinen, valittaa, nalkuttaa, mököttää, huolestua tarpeettoman paljon. "Alaksää ny kiristeleen?" "Se vähän kiristeli kummää tulin kotio vasta aamulla".

/seppä/: jätkä, sälli, häiskä jne. "Mikäs seppä se o?" Vrt. DJ Nuori Seppä. Radio Suomipopin Jaajokin käyttää.

No niin. Sitten vaan odotellaan, koska sanakirjat noteeraavat nämä nerokkaat ilmaukset, joita synnytettäessä on ihan varmaan juotu poikain kesken paljon kaljaa.

Beeebeee!

Ipana on pukahtanut ensimmäisen sanansa. On sitten kuunnellut salaa makuukamaristaan äidin ja isin jutustelua telkkarin ääressä.

Sitä "äitiä" odotellessa...

Väärin siivottu

Kahdeksan prosenttia erääseen kyselyyn vastanneista on Cityn artikkelin mukaan sitä mieltä, että sotkustressi voi aiheuttaa avioeron. Ihmettelen lukemaa. Miten voi olla, vain kahdeksan prosenttia? Erilaiset siisteyskäsitykset ovat parisuhteen ikuinen kompastuskivi. Siinä sitä sitten kompastellaan kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti toisen vaatekasoihin, tiskeihin, taaperon jättämiin sotkuihin jotka toisen pitäisi siivota jne.

Siitäkin voi kiristellä, miten siivotaan kun siihen vihdoinkin olisi jommalla kummalla aikaa/halua/viitseliäisyyttä. Tästä kehkeytyi eräskin päivä melkoinen shöy. Insinöörimiehellä on tarve suunnitella asioita niin paljon, että hyvä kun jää enää aikaa niiden toteuttamiseen. Itse olin ajatellut, että jos heti laitetaan hihat heilumaan, olisi hyvät tsäänssit saada rajoitetun aikamme puitteissa koko kämppä imuroiduksi ja keittiön lattia pestyksi kuivuneista vauvanruokalänteistä. (S.o. kivikauden jäänteistä, joita pitää liottaa myrkkyliemessä ennen kuin lähtevät irti.) Ennen kuin mitään tapahtui, olimme ilmiriidassa siitä, kuinka siivoustyöt jaetaan. Jaossa ei ollutkaan yksinkertaisesti 1) imurointi ja 2) lattianpesu, vaan inssi pähkäili, miten asuinpinta-ala tulisi jakaa siivoojien kesken. Että tehtävät jaettaisiinkin huoneittain eikä tehtävittäin. Jösses. Mies myös muistutti alinomaa, ettei mistään tule mitään, jos ei ensin järjestellä. Minä kuulemma en ole tähän kykeneväinen, vaan alan ihan väärin siivota, esimerkiksi imuroida, vaikka tavaroita on jossain poissa paikaltaan, ehkä jopa lattialla.

Tässäkö totetuukin niiden kuuluisien tippaleipä- ja putkiaivojen ero? Tällaisen basic-tippaleipäaivon mielestä kun on ihan helppo nakki järjestellä tavaroita sitä mukaa, kun niitä imuroidessa eteen tulee. Jos hommat tekee aivan erikseen, koko imurointi saattaa ajan puutteessa jäädä tyystin.

Imurointi onnistui sitten lopulta. Vessatkin pestiin. Tavaroita kulkeutui omille paikoilleen. Mutta se röhnä, jossa voi kohta aloittaa arkeologiset kaivaukset, jäi niille sijoilleen.

Väärät bileet

Hehkutin aiemmin, että teemabileet rulettaa. Nyt pääsen sellaisiin, mutta ei ole ollenkaan kivaa. Miten pukeudutaan, että on bling bling? Onko pakko laittaa mikrosortsit ja iso tukka?

Bileisäntä kyllä lähetti ystävällisesti inspiraationlähteeksi linkin, josta voi ottaa mallia. Ihan kiva. Ei taida kaapista (yllätys yllätys) löytyä mitään tuonsuuntaista. Eikä rintamuksesta. Myös pimp pitäisi varmaan lainata jostain, sillä oma kotipoika viittaa kintaalla kaikille teemapippaloille.

Tieto lisää tuskaa

Varoitus: kirjoitus saattaa sisältää ikäviä paljastuksia synnytyksestä ja vaipoista.

Kohta yksi: sehän tiedetään, että synnyttänyt äiti ei kerro aivan kaikkea (tai ei ainakaan likaisimpia yksityiskohtia) odottavalle ystävälleen. Koko totuus jaetaan vasta sitten, kun toisenkin nyytti on putkahtanut maailmaan. Silloin vasta uusi ja vanha äiti kertaavat suu vaahdossa synnytyskokemuksiaan. Entä sitten synnytyksessä mukana ollut isä? Tätä sankaria eivät pidättele mitkään kirjoittamattomat säännöt. Isien tarinoissa veri suurinpiirtein roiskuu.

Tällainen innokas ja kokemuksen syvällä rintaäänellä paasaava isukki pääsi taannoin kertomaan yhdelle odottavalle ystävälleni, että he (siis hän ja vaimonsa) eivät sitten synnytyksessä ottaneet epiduraalia, sillä "siinähän on se kahden prossan halvaantumisriski". You know. Siis mitä? Ei tiedetty. Ei ystäväni, enkä muuten minäkään. Mutta nyt tiedetään, kiitosta vaan sillekin isukille. Omalla kohdallani epiduraali on jo otettu enkä ainakaan huomannut halvaantuneeni. En siis varmaan nyt menetä yöuniani, mutta voin kuvitella, miten kivalta uutinen kuulosti stressaavasta ystävästäni, joka uskoo nyt vakaasti kuuluvansa siihen kahteen prosenttiin.

Kohta kaksi: sehän jo kuultiin, että kestovaipat (joita on käytetty maailman sivu ennen jätevuoria aiheuttavia kertakäyttövaippoja) ovat epähygieenisiä, ainakin Turun kaupungissa. Kestovaippoja suosivana en ihan ostanut uutista. Samaa tuubaahan sinne vaippaan tulee, oli se sitten valmistettu kemikaaleista tai kankaasta. Molemmissa se haisee. En säilyttäisi kumpiakaan vaippoja olohuoneessani. Kertis on epähygieeninen tuhat kertaa pidempään kuin kesto, maatuukin satoja vuosia, mutta kuka käskee tonkimaan kakkavaippoja.

Ajattelin jo, että en välitä moisesta uutisesta, kunnes törmäsin kestojen hygieniapohdintoihin kestovaippasivuilla. Siellä pohdittiin, tarttuuko esimerkiksi rotavirus kestovaipasta toiseen lapseen, jos käyttävät samoja vaippoja (tietenkin välissä pestyjä...), ja mietittiin, kuoleeko virus kuudenkympin pesussa. Joku mietti, lisääkö kesto virtsatietulehduksia. Kaikkea ihmisille tuleekin mieleen miettiä. Ensinnäkin: oikea ihminen vastaamaan olisi varmaankin lääkäri eikä joku random kanssaäiti. Toisekseen: kenen on vastuu, kun pohdinnoille altistuvat myös viattomat sivulliset, jotka tähän päivään asti käyttivät kestovaippoja onnellisena, vailla huolta huomisesta? Kysyn vaan?

Valoa tunnelin päässä

Viikonloppuna koulutettiin lasta. Sitkeän ja järjestelmällisen maatepanon tuloksena viime yö oli voitokas: ei yhtään hyssytystä eikä tissitystä! Kyllä se yöllä heräsi ja vähän itkaisi, mutta sai koottua itsensä ja jatkoi uniaan. Mies heräsi joskus aamuyöllä samaan aikaan kuin minä (miksei ole jo tarvinnut mennä hyssyttämään??), ja kysyi, onko vauva vieressäni. Ei ollut, vaan omassa sängyssä!

Ehkä tästä liki vuoden kestäneestä univelasta ja sitä seuranneesta henkisestä puolikuntoisuudesta sittenkin selvitään.

Roolit sotkussa

Löysin Citystä loistavan artikkelin ja sitaatin, joka olisi pitänyt näyttää miehelle silloin, kun tein graduani vauvan päiväunien aikaan. Pursuilevasta työpisteestäni tuli silloin sanomista vähintään kerran viikossa. "Jos sotkuinen työpöytä on merkki sotkuisesta mielestä, mistä sitten kertoo täysin tyhjä pöytä?". (Albert Einstein).

Jos oma pöytäni olisi ollut täysin tyhjä, se olisi kertonut ainakin siitä, että en osaa tai halua keskittyä varsinaiseen työhön, vaan olen kehittänyt siivoamisesta itselleni sijaistoiminnon. Näin joskus käykin, mutta tapanani on kuitenkin siivota jotain järkevämpää ja hyödyllisempää kuin työpöytä, esimerkiksi imuroida tai tiskata. Jos taas kirjoittamisessa on mieletön draivi päällä, miksi tuhlata hyvää luovaa hetkeä näpertelyyn?

Yleisestikin ottaen olen sitä mieltä, että sotkuisella kämpällä ei ole mitään tekemistä mielen kanssa. Sotku tarkoittaa usein yksinkertaisesti sitä, että on ollut tähdellisempääkin tekemistä kuin siivoaminen, tai että näkösälle jätetyt tavarat muistuttavat olemassaolollaan jostain hommasta, joka pitää hoitaa. Omalla kohdallani siisti asunto toteutuu joskus, ja se tuntuu ihan hyvältä. Onhan se kiva, jos sukkiin ei tartu kissanhiekkaa ja pölypalleroita. "Elämisen jäljet", eli tavarat, joita on jäänyt niille sijoilleen , eivät kuitenkaan saa minua pois tolaltani. Cityn artikkelin mukaan minun täytyy olla mies, sillä tutkimusten valossa naiset ovat keskimäärin tarkempia siisteydestä. Vauvamme isä taas vuorostaan on nainen.

Sain siitä gradustani eximian.

On olemassa muitakin ihmisiä

Missään muussa sivistyneessä maassa kuin Suomessa ei takuulla ole yhtä paljon käytöstavattomia ihmisiä. Yritäpä täällä olla kohtelias ja pyytää anteeksi vahingossa tapahtunutta tönäisyä tai pyytää kauniisti jotakuta väistämään tavaratalon ovensuussa tai avaamaan oven. Jne. Mitä on vastassa? Autistisen oloisia, lasittunein katsein purkkaa jauhavia idiootteja, jotka parhaassa tapauksessa naksauttavat kieltään kun joku maan matonen uskaltaa häiritä omaa tylsämielisyyttä. Kiirettä pitää, okei, mutta se ei aina kelpaa selitykseksi. Mitä sitä itsekään hemmetti soikoon vaivautuu kohteliaisuuteen, kun ei saa vastakaikua. Joskus tekis mieli tirvaista prkl.

Blondiin koukussa

Tukkapuhetta vielä. Olen tässä jo hyvän aikaa viihtynyt blondina, oikein vetyperoksidimallisena. Hiusmalli on lyhyt, vaikka mies ehkä tahtoisikin nähdä naisensa pitkissä hiuksissa. -Ne pitkätkin sopii sulle ja on niin naiselliset! Jaa. Kuontaloni on kyllä sen verran ohkainen, että yleensä tässä vaiheessa keskustelua lohkaisen, että niin, miehethän pitävät pitkistä ja vaaleista hiuksista, vaikka niitä karvoja olisi vain kolme päässä. No, myönnettäköön, että mies on lyhyitäkin hiuksiani kehunut.

Blondina olo on kivaa. Saman on huomannut myös vaalentunut Rosa Meriläinen. Minä tosin en ole huomannut saaneeni lisähuomiota miehiltä. Ellei lasketa baarissa äskettäin saamaani MILF-titteliä, mutta sillä ei välttämättä ollut tekemistä hiusvärin kanssa. En myöskään ole huomannut tyhmentyneeni tai muuttuneeni tirskummaksi. Blondina olo on ollut kivaa muun muassa siksi, että vaalennettu tukka pysyy pitempään puhtaan näköisenä (hius on niin kuivaa) ja valaisee mukavasti äiti-ihmisen nuutunutta olemusta. Ulkonäössä on ainakin yksi kohta, josta on pidetty huolta. (Tämä ei tosin päde silloin, kun värjäyksestä on viisi viikkoa, Silloin voi vain toivoa, että ihmiset luulevat minun kokeilleen huimaa kaksivärivärjäystä). Lisäksi monia tumman ja punaisen sävyjä kokeilleena voin todeta, että blondi tukka on ollut jotenkin helpompi yhdistää kaikenvärisiin vaatteisiin. En tiedä, koska raaskin vaihtaa väriä. Muiden ominaisuuksiensa lisäksi blondattu tukka on myös koukuttava. Kun kerran on päässyt oikeaan sävyyn eivätkä hiukset ole enää kusenkeltaiset (lainaus Rosalta), sitä harkitsee tarkkaan, koska vetäisee taas tummanruskeaa päälle ja pilaa pitkäaikaisen tuotekehittelyn.

Ehkä lyhyttukkaisena säästyy stereotypialta, että blondina olisi jotenkin epäuskottava. Lyhyttukkainenhan on jo muutenkin "pilannut" naisen kruununsa. Eräs ystävä päätyi taannoin ratkaisuun värjätä pitkät, vaaleat hiuksensa tummanruskeiksi. Uskottavuussyistä. Tummana hän on ainakin pysynyt, tiedä sitten onko uskottavuus kasvanut. Tänään kysyn asiaa.

Kuohkeaa

Kampaajalta tullessa on usein vähän kaksijakoinen fiilis. Tietää, että oma kampaaja teki taas tosi hyvän leikkauksen ja värikin on hieno, mutta pää on kuitenkin taas ihan ihmeellisen näköinen. Heti tekee mieli mennä pesemään hiukset ja laittamaan ne uudestaan. Jotenkin se saa ne aina föönattua liian kuohkeiksi. Omituista - melkein kaikkien kampaajien kanssa on ollut sama juttu. Pahin oli ehkä se, kun ala-asteella halusin permanentin polkkatukkaani kun tykkäsin sellaisista korkkiruuvikiharoista. Sain kuitenkin kolmionmallisen hattarapilven, jonka kanssa juoksin tyrmistyneenä itkien kotiin suihkuun.

Olin tosi imarreltu, kun kampaaja kehui, että omistan sellaiset hiukset ja päänmuodon, että ne vaan kertakaikkiaan näyttää hyvältä, vaikka hiukseni leikkaisi ja laittaisi kuka tahansa. Jaa-a, paljonkohan siinä säästäisi vuodessa, jos laittaisi miehen saksimaan?

Vain viitta puuttuu

Aina oppii uutta. Niinkuin esimerkiksi, että vauvasta saa ihan yhtä hienon asusteen kuin chihuahuasta, jolle on ostettu Ferrarin penkkien nahasta tehty kaulapanta ja Burberryruudulliset ruokakupit. Itse vauvahan on tyytyväinen, kunhan saa sapuskaa, huomiota ja jotain lämmikettä ylleen, mutta vanhemmat eivät välttämättä tyydy niin yksinkertaiseen settiin. Miksi muutenkaan Lindexin vauvanvaateosasto olisi nyt kuin Seventies Show'sta?

Tuli vähän maalainen olo, kun kylään tuli tuttavien pikku nyytti Ferrarin ja Gantin asukokonaisuudessaan. Pienhenkilölle kaivettiin ruoka-aikaan Lacosten hoitolaukusta Armanin tuttipullo. Oma poikanen kipitteli lattialla kirpparilta hankituissa ja perityissä vermeissään. Tietynlaisia statementejä molemmat: vaikka meidän jälkikasvu ei pukeudukaan Armaniin, minulle(kaan) ei todellakaan ole ihan sama minkänäköisiin vaatteisiin bebiksen puen. Kysykää vaikka mieheltä. - Siis mitä sä oot pukenu sille? Eihän noi värit sovi yhtään yhteen. - Nyt sä puit ne kotiverkkarit. Kaupungille laitetaan kyllä farkut.

Meidän vauvan cooleimmat vaatteet jäivät jo pieniksi - äitini säilyttämät seitkytluvun vauvakledjut olivat muutama kuukausi sitten kuuminta hottia. Voi niitä ihastuksenkiljahduksia (siis minun), kun poitsu makaili sängyllä ihonmyötäisessä, punavalkofroteisessa norsukuvioisessa kokohaalarissaan!

Karvaton ulkomailla

Voi kun sopisi budjettiin, niin menisin hoitoon aina vähintään kerran kuussa. Sokerointi ja intsu (intialaisen päähieronnan lempinimi kosmetologin mukaan) olivat irtautumista arjesta. Karvakarsinta oli kyllä juuri niin inhottavaa kuin olin odottanut. Ellei jopa hirveämpää. Bikinirajojen sokerointi tuntui hetken aikaa ehkä yhtä tuskalliselta kuin jos joku olisi irrottanut hitaasti jeesusteippiä käsikarvoista. Kuulemma helpottaa toisella kerralla. Saa nähdä uskallanko mennä testaamaan.

Hoitojen lisäksi oli muutakin omaa aikaa. Ensin oli aikomus pyytää joku ystävä drinksulle ja leffaan, mutta sitten päätinkin tehdä kaiken ihan yksin. Ihan kuin olisi ulkomailla ollut. Erikoisinta oli kävellä illalla kaupugilla, ihan yksin, eikä ollut kiirettä päästämään lapsenhoitajia kotiin.

Apua, ihanaa

Pääsen huomenna hoitoon. En ole ikinä ollut sokeroinnissa enkä intialaisessa päähieronnassa, ja nyt menen molempiin. Sokeroinnissa nyhdetään karvat sääristä, reisistä ja bikinirajasta. En uskaltanut tilata brasilialaista, vaikka pari tyttökaveria vannoo sen nimiin. Vaikka tässä on kärsitty synnytykset ja kaikki ihan kunnialla, en kyllä hitto vie mene vapaaehtoisesti sellaiseen alapääpiinaan, olkoonkin, että palkintona olisi posliinia.

Hoitolan ihminen kysyi, kumpi tehdään ensin, sokerointi vai hieronta. Ei tarvinnut kauan miettiä. Parempi ensin kärsiä ja sitten vaipua nirvanaan. Miettikää nyt toisinpäin: ensin olisi hierottavana silmät puolitangossa kuola suusta valuen ja sitten yhtäkkiä joutuisi piinapenkkiin, jossa revitään kaikki karvat vyötäröstä alaspäin! Voi olla, että day spasta tulisi hiukkasen kireän näköistä porukkaa.

Läyhäänkö

Piti kirjoittaa tällä kertaa jotakin muuta kuin perheasiaa, mutta ei helkutti pysty. Olo on kuin hullujen huoneella. Aina on joku vieressä inisemässä, vonkumassa, kerjäämässä ja niin edespäin. Talon neljä poikaa; mies, lapsi, ja kaksi entistä kollikissaa.

Mies ei sentään pure, mutta kolme muuta kyllä. Hellyydestä ja huomionkipeydestä vissiin, mutta sattuu se nyt jumankauta silti. Toinen kissoista, joka on syntymävinksahtanut, nyrsii villavaatteisiin reikiä sen minkä ehtii. Lapasen uudet villasukat on visusti piilotettu, kolmet aiemmat on jo syöty. Toinen, ehkä vielä untamompi, on mustis ja lirittelee silloin tällöin pinnasänkyyn. Nykyään siellä on aina päivisin foliot karkotteena. Niin, ja itse lapsi sitten: se on keksinyt, että hampailla voi tehdä muutakin kuin narskuttaa (senkin se osaa). Niillähän voi jurskaista äitiä tissiin. Tai vaikka kylkeen, niinkuin tänään. Ja roikkumisesta nyt puhumattakaan. On se helppoa tehdä keittiöaskareita kissakaulurissa tolppa-apina nilkassa ja hätistellä yhtä karvaista dyykkaria pois tiskialtaasta/lautaselta/leikkuulaudalta/muusta sopimattomasta paikasta.

Kaikkien näiden sankareiden kanssa on vaikea kommunikoida. Joko ne ei ymmärrä, usko tai tiedä mitä sanotaan tai sitten ei itse ymmärrä niiden tarkoitusperiä. Ole nyt tässä sitten, perkele.

Pääosassa hän

Talossa on ollut videokamera lainassa. Minimiestä on kuvattu aamutoimissa, iltapuurolla ja leikeissä vaatteet päällä sekä ilman. Siis edestä ja takaa, istuu ja makaa. Etenkin mummu piti tärkeänä, että kuvataan myös ilman vaatteita. - Siinä näkee ne sen ihanat pikku pullerojalat! Ihanat ne kyllä onkin.

Hymyilyttää ajatella, miten lapsukainen sitten teininä kommentoi vanhusten kokoillan elokuvaa...