Piti kirjoittaa tällä kertaa jotakin muuta kuin perheasiaa, mutta ei helkutti pysty. Olo on kuin hullujen huoneella. Aina on joku vieressä inisemässä, vonkumassa, kerjäämässä ja niin edespäin. Talon neljä poikaa; mies, lapsi, ja kaksi entistä kollikissaa.
Mies ei sentään pure, mutta kolme muuta kyllä. Hellyydestä ja huomionkipeydestä vissiin, mutta sattuu se nyt jumankauta silti. Toinen kissoista, joka on syntymävinksahtanut, nyrsii villavaatteisiin reikiä sen minkä ehtii. Lapasen uudet villasukat on visusti piilotettu, kolmet aiemmat on jo syöty. Toinen, ehkä vielä untamompi, on mustis ja lirittelee silloin tällöin pinnasänkyyn. Nykyään siellä on aina päivisin foliot karkotteena. Niin, ja itse lapsi sitten: se on keksinyt, että hampailla voi tehdä muutakin kuin narskuttaa (senkin se osaa). Niillähän voi jurskaista äitiä tissiin. Tai vaikka kylkeen, niinkuin tänään. Ja roikkumisesta nyt puhumattakaan. On se helppoa tehdä keittiöaskareita kissakaulurissa tolppa-apina nilkassa ja hätistellä yhtä karvaista dyykkaria pois tiskialtaasta/lautaselta/leikkuulaudalta/muusta sopimattomasta paikasta.
Kaikkien näiden sankareiden kanssa on vaikea kommunikoida. Joko ne ei ymmärrä, usko tai tiedä mitä sanotaan tai sitten ei itse ymmärrä niiden tarkoitusperiä. Ole nyt tässä sitten, perkele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti