Jouluaaton kestohitit

Pauli Hanhiniemi paljasti Aamulehdessä, että jouluperinteisiin kuuluu aina perunalaatikon vertaaminen edellisvuotisiin. Voin kuvitella aiheesta käytävän keskustelun kulun. - Kyllä on aina erinomaista tää mummun laatikko! - Nii, mutta oliskos tänä vuonna vähä reilummin voita? Vai mikä tässä ny on, mahtaako olla samaa perunalaatua kun toissa vuonna? - Jaa, minkäslainen se laatikko sillon olikaan... - Mutta viime vuonnahan oli aivan suussa sulavaa looraa, ikinä en oo varsinaisesti perunalaatikosta tykänny mutta sillon söin, en edes jaksanu lanttulaatikkoo! Olitkos sää Pauli enemmän peruna- vai lanttulaatikon syöjä? Jne...

Omassa suvussa on kautta aikojen toistuva jouluruokateema ollut Lipeäkala ja siitä tykkäävät/sitä inhoavat sukulaiset sekä toisena hittinä Lipeäkalan maustaminen: maustepippuri vs. mustapippuri. Joskus teininä meinasi pää räjähtää näitä jorinoita kuunnellessa. Nykyään kestän jo olla hilpeästi mukana juonessa. Kyllä lipeäkalaa olla pitää! Suolalla, pippurilla ja valkokastikkeella, ilman perunoita. Seuraavat sukupolvet muistavat minut tässä keskustelussa luultavasti siitä, etten ikinä muista, kumpaa pippuria pitikään kannattaa. Tänäkin jouluna rouhaisen kai varmuuden vuoksi kumpaakin lajia.

Paljastakaahan, arvoisat lukijani, (kun teitä nyt vissiin kuitenkin muutamia on?) omien sukujenne jouluaatto-small talkin ikivihreät!

BBA, FM ja PIM

Ansioluettelo vaatii kaltaiseltani perfektionistityönhakijalta tarkkaa syyniä. Pitää muistaa kirjata kaikki olennainen opinto- ja työkokemus sekä julkaisut, suosittelijat ynnä muut cv:ssä hyvältä näyttävät seikat.

Olen joskus kuullut jonkun ymppäävän esimerkiksi Julkaisut-otsakkeen alle kaikenlaista tavaraa, joka ei sinne ehkä kuuluisi, mutta joka nopealla vilkaisulla saattaa upota huolimattomalle työnantajalle kuin väärä raha. Raivorehellisenä itseni vähättelijänä en ikinä onnistu totuuden vääntelyssä tuolla tavalla. Hirvittävä auktoriteettikammokin pitää ansioluetteloni tylsän totuudenmukaisena.

Äsken kuitenkin sain uuden, viralliselta kuulostavan nimikkeen, joka sopisi hyvin BBA:ni ja FM:ni jatkoksi. Kun taas kerran muistutin läpihajamielistä aviomiestäni jostakin tekemättömästä toimesta, sain kuulla olevani PIM. Siis Personal Information Manager. Ihan passeli.

Miehen pimminä toimiminen on oikeastikin välillä niin haastavaa, että takuuvarmasti olen PIM-vuosieni aikana oppinut koordinoimaan, hallinnoimaan, organisoimaan ja aikatauluttamaan kuin jossain hektisessä työtehtävässä konsanaan. PIM voisi olla omiaan, sanotaanko vaikka ...Luottamustehtävät-otsikon alla?

Kenen on vastuu?

Tiedättehän amerikkalaiset, nuo varoitustekstien kruunaamattomat kuninkaat? "Varoitus: nämä sakset saattavat leikata!" tai "Tällä Batman-puvulla ei voi lentää!" Fiilis ja naurukerroin oli jokseenkin sama, kun luin uutisen ledituikuista.

Niin, ei tietty saisi nauraa, koska joku on oikeasti yrittänyt sytyttää ledivalotuikkunsa sytkärillä. Mutta silti! Varoitustekstit sitten vaan tuikkuihinkin. Tulisikohan ne laittaa mieluummin pakkaukseen vaiko oikein kynttilän kylkeen? Ei hitsi, paha siihen on kyllä mitään mahduttaa. Kun siinä pitäisi kuitenkin lukea että "Älä sytytä tulitikulla tai sytyttimellä!" tai ehkäpä "Tuikussa on jo liekki valmiina! Sitä vartenhan se on ledivalotuikku, valopää!". Tai jotain.

Aina mielessä

Viikonloppuna oli lapsellisen urani ensimmäiset pikkujoulut, joissa olen keskustellut tuntemattomien kanssa lapsiasioita ja tullut samalla humalaan.

Kun suurin osa vieraista on ennestään toisilleen tuntemattomia, keskustelun virittely voi tunnetusti olla joskus jäykähköä. (Ennen ensimmäisen viinipönikän tyhjenemistä.) Kun ei tunne ihmistä, on vaikea lähteä repimään jutustelunaiheita. Kuinka ollakaan, vähän yli kolmekymppisillä alkaa kuitenkin olla jo lapsia, jotka ovat kertakaikkiaan loistava puheenavaus.

Jostain syystä näin ensimmäisen kokemukseni perusteella en vielä ihan lämmennyt kersa -small talkille. Joku siinä on älyttömän häiritsevää. Puhua nyt taaperonsa tarhaan menosta ja vetää samalla punkkua ja cocktailpaloja! Eikö siinä olotilassa ja tilanteessa pitäisi voida puhua jostain ihan muusta? Kun kerran vaivalla on vielä ne mukelotkin hukattu jonnekin hoitoon. Mutta ei. Kerta toisensa jälkeen löysin itseni pölpöttämässä jollekulle lapsiasiaa ja kyselemässä toisten kokemuksia.

Yritin miettiä, mistä niitä keskustelunaloituksia revittiin tuntemattomien kanssa ennen kuin kellään (tai ainakaan enemmistöllä) oli lapsia. En muuten muista. Oli kai vähän laajempi teemakirjo.

Seventies Show

Kerrankin oli hymy herkässä, kun hämärällä tiellä tallustin ja tönäsin rattaita kohti kosteaa puistoa. Nimittäin naapurin setä sattui juuri siihen pihatöitä tekemään. Otaksun, että nimenomaan pihatöihin tarkoitetussa asussaan.

Asuun kuului seitkytluvun ihana metsänvihreä tikkitoppapuku, housut ja takki siis mätsäävää väriä ja tikkiä, sekä suippo ja tiukka pipo (ehkä Tapparan) samalta vuosikymmeneltä. En sitten kehdannut enempää vilkuilla, joten en nähnyt kenkiä. Mutta ihmettelen, jos eivät olleet Karhun lenkkarit. Siniset. Tai sitten vanhat nauhoitettavat hiihtomonot, ruskeaa nahkaa.

Kuuluisat ensimmäiset sanat

En ihmettelisi, jos äiti ja isi saisivat tänä jouluna lahjaksi taaperolta sen ekan sanan. Poikanen toistaa suvereenisti perässä ainakin äitiä, kissaa, pupua, lamppua, housuja jne. (Tosin kuuntelijalta vaaditaan toistaiseksi aika paljon mielikuvitusta.) Isin kanssa on leikitty painia, ja aina kun isi jää lattialle alakynteen, se huutaa apuaapuaapua. Sitä rimpsua lapsukainen toistelee jo melko selkeästi, ja tietenkin isi tästä innostuneena on vielä harjoituttanut avunhuutoja entisestään. Esitin kuitenkin taannoin vienon toiveen, että olisi kiva, jos ei ainakaan kannusteta sitä oppimaan ensi töikseen huutamaan apua. Olisi hirmu kiva työnnellä rattaita jossain kadulla muina äiteinä, kun lapsi herkeäisi huutamaan ohikulkijoilta pelastusta...

Herra Rissanen

Vuoden ja kuukauden ikäinen pienhenkilö on oppinut kaikenlaista - kävelemään (jo monta kuukautta sitten), juoksemaan, kiipeilemään, pissaamaan pottaan... Uusin tai ainakin melko hallitseva kyky on rissaaminen. Siis sellainen kiukuttelu, joka syntyy jostain pikkuasiasta. Jos taidot riittäisivät, jätkä varmaan polkisi kiukkuitkiessään jalkaa, mutta toistaiseksi rissaamisen tunnistaa vain paikallaan hytkymisestä polvia notkistaen. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Rissaaminen on jotenkin suloista. Ainakin toistaiseksi. Rissakohtaus aiheuttaa äidissä lievää hämmästynyttä huvittuneisuutta, jota on välillä vaikea peittää. Aiheutetaankohan tässä nyt lapselle jotain kauaskantoisia traumoja? Yhtä harmittaa ja ihmiset vaan nauraa.

Positiivinen vs. negatiivinen

Kun olen yleensä niin yltiönegatiivinen ihminen, niin yritetäänpä nyt huvikseen kerrankin vääntää jotakin positiivista tänään tapahtuneesta: kävin marketissa ja ruokaostosten yhteydessä ostin joulu-cd:n, tai itse asiassa kolmen levyn paketin, joka sitten jossain kassan ja kotioven välillä katosi teille tietymättömille.

Mitä siis sanoo positiivinen ihminen tähän? - No, sellaista sattuu, eihän se ole kuin rahaa! Välillä sitä käy tällaisia hassuja juttuja, kun on niin kova touhu päällä. Kyllä joulumielen voi viritellä vaikka itse laulamalla. Levyllähän olisi kumminkin ollut puolet höttöä, josta ei itse tykkää. Ensi kerralla olen sitten tarkempi niiden ostosten kanssa!

Vertailun vuoksi sitten se tuttu ja turvallinen negis: - Voi helevetti sentään! Miten voi olla näin hajamielinen?? Just ajattelin, että onpa kiva päästä virittäytymään musiikin siivin joulutunnelmaan. Tässä nyt onkin sitten joulutunnelmaa kerrakseen. Kukahan epärehellinen itsekkyyden ilmentymä julkeni napata sen paketin. Hyvää joulua vaan sillekin tontulle.

Welcome to the jungle

Alan vahvasti epäillä olevani työtä vieroksuva ihminen, jota ajaa työnhakuun ainoastaan sisäinen ääni joka sanoo, että töihin on mentävä jos haluaa olla vakavasti otettava osa yhteiskuntaa. Kyllähän työnhaku ihan kivaa on, siis nimenomaan haku (hullut on huvit...), mutta entäs siellä töissä sitten? Nyt sen saa lukea jo uutisistakin (kun vuoden päivät on kuunnellut työssäkäyvien tilityksiä), että täyttä viidakkoahan se on.

Tässä olisi nyt sitten tehtävä valinta kotiviidakon ja työviidakon välillä.

Siistiä!

Ihmisiä kannustetaan käyttämään kotitalousvähennystä hyväkseen ja hankkimaan esimerkiksi veronpalautusrahoilla siivouspalvelua kotiin. Olen niiiin samaa mieltä tuosta siivousavun hankinnasta. Se olisi paljon avioeroa edullisempi tapa hankkia perhesopua.

Meillekin hankittiin viime kesänä siivooja. Ei se siisteyden ylläpitäminen ihan helppoa ollut senkään jälkeen: vähintään pari tuntia ennen siivoojan tuloa kului siihen, että molemmat vanhemmat juoksivat pää kolmantena jalkana ympäri taloa keräilemässä irtotavaroita ja järjestelemässä notkuvia lehtipinoja yrittäen samalla vahtia lattialla konttailevaa poikasta.

Siivoojan tulo vaatii siis aina vähän valmisteluja, jotka saattavat olla yllättävänkin työläitä. Tämä riippuu tietenkin palvelun ostajan omasta siisteystasosta (mikä ei tässä huushollissa ole kovin korkealla). Lisäksi aina firman valinta ei mene kerrasta nappiin. Meidän siivousfirmamme sai fudut muutaman kerran jälkeen. Kun joka kerralla meille passitettiin uudet ihmiset, joille sai neuvoa uudestaan samat asiat, ja kun työn jälki masensi jopa minun kaltaiseni sottapytyn, oli aika ns. antaa heidän mennä. Jos haluan, että meillä siivotaan nopeasti hutaisten, voin ihan mainiosti tehdä sen itsekin. Rahalle sen sijaan odottaa jotain vastinetta.

Ensimmäisesta huonosta kokemuksesta ei kuitenkaan kannata lannistua, kyllä se supersiivoojakin jostain komerosta putkahtaa. Muutamia kuukausia märehdittyämme päätimme yrittää uudelleen. Tänään meillä kävi taas siivooja. Suhde on toki vielä alussa, mutta ensivaikutelma on ainakin ilahduttava. Ja on se kyllä kumma juttu: puhdas koti on aika jees, varsinkin kun ei ole itse tarvinnut kuluttaa kullanarvoista aikaansa jynssäämällä lattioita.

Näky ja tehtävä

"Näky ilman tehtävää on haaveilua, ja tehtävä ilman näkyä on raatamista, mutta näky ja tehtävä yhdessä ovat maailman toivo." Aika hyvin sanottu.

Kymmenen pistettä ja undulaattimerkki sille, joka kertoo sitaatin alkuperän. Googlen kuikuilu ei auttanut, sillä sitaatti löytyy vain yhdestä paikasta ja siellä siihen törmäsinkin. Olisiko jotain raamatullista peräti?

Luomisen tuskaa

Nyt ei luomisen tuska tod. ole johtunut lumen kolaamisesta. Pilkkopimeät illat ovat sen sijaan kuluneet työhakemuksia vääntäessä. Vastoin ennakko-odotuksiani kaupungista on kuin onkin löytynyt mielenkiintoisia (ja ylipäätään jollain lailla koulutusta vastaavia) hommia, niin että kotiäidin ehtoot ovat hyvinkin täyttyneet iskevien itsensämyyntikirjeiden runoilusta.

Alkuun reipas työnhakija oli kuin lapsi karkkikaupassa. - Voi vitsi, täällon tämmönenkin! Vau, ton mä haluun! Ei kyllä mennyt kauaakaan, kun reippaus vähän laantui. Tuli hirveä runsaudenpula. Miten sitä oikein päättää, mitä paikkoja hakee, kun on niin monta kivaa, mutta toisaalta joku on vähän vähemmän hyvä ja mitä jos sen vahingossa vaikka saa... Ja sitten on urakehitys ihan piloilla.

No, ei sitten ainakaan tässä vaiheessa vielä itsetunnonpuute vaivaa. Ettei nyt suinkaan vain jäisi luu työttömän käteen, sanoi pessimistin perikuva kuivakkaasti.

Mulle ne lumityöt!

Enpä olisi uskonut somasta pikku suustani koskaan kuulevani tämänpäiväistä repliikkiäni aviomiehelle: - Mä sitten teen vähintään ne lumityöt, et mee sinne! Ja vielä: - Mä haluan käydä siellä maitokaupassa.

Nythän on niin, että kun sitä koko päivän viettää kotsarissa ja on käynyt vaan ulkona seisoskelemassa ja rattaita työntelemässä, lähtee ilmeisesti tekemään ihan mitä vaan yksinään ja itsekseen jos tilaisuus tarjoutuu. Jopa työntelee lumikasoja lapiolla pitkin pihaa, mitä en ole varmaan yli kymmeneen vuoteen tehnyt kotona-kotona asumisen jälkeen. (Kun asuu kerrostalossa, säästyy siltä piinalta. Kun muuttaa omakotitaloon, saa riesakseen muun muassa ne lumityöt.)

Ja voi, eipä ole taas muutamaan päivään ollut mikään yhtä hienoa kuin snoukkahommat. Olisikohan sittenkin pitänyt valita joku vähän fyysisempi urapolku kuin kieltenopiskelu? Tai sitten ehkä hankkiutua välillä muualle täältä talosta?

Kakkajuttu

Kaupungin katukuva vilisee kaikenlaisia tekstejä, joita satunnainen kulkija joko joutuu tai pääsee lueskelemaan. Riippuu ihan tapauksesta. On lööppejä, mainoksia, kauppojen kylttejä, liikennemerkkejä, kadunnimiä ja niin edelleen. Pientaloalueella tällaista lukaistavaa on paljon vähemmän. Onhan se vähän tylsää.

Onneksi joku täälläkin pitää huolen, että lapsilla on mitä tavailla, kun kirmailevat puistosta kotiin. (Marsun kokoisilla kirjaimilla:) "Kiitos kun et paskata koiraasi kotimme seinustalla!" Tämä aanelonen on nyt ollut yhden talon seinässä jo ihan kiitettävän kauan. Ymmärrän, niitä varmaan ottaa päähän, jos joku tyyppi on paskattanut haukkuaan heidän seinänsä vieressä. Silti aina kun näen paperin, mietin lähinnä, keitä moukkia kyseisen seinän takana asuu. En vaan enää yhtään kertaa haluaisi nähdä sitä kirottua lappua. Siis onko ihan pakko tunkea kirjallista skeidaa meidän viattomien sivullisten silmiin? Eikö kakka olisi herran tähden riittänyt?

Paluu taloon

Viimeisen viikon aikana arki on näyttänyt sen puolensa, jota onneksi vain toisinaan joutuu katselemaan: olevinaan koko ajan kiire, ei ehdi mitään, vituttaa, masentaa, huolestuttaa, rätkii räntää ja pimeyttä, lahkeet on kurassa, naama koko ajan peruslukemilla, lapsi kiukuttelee enkä tiedä miksi, ja mieskin vain tunkee kapuloita arjen rattaisiin minkä kerkiää.

Tänään ja eilen sain muutaman tärkeän työhakemuksen postiin ajallaan. Luntakin satoi! Valoa näkyy jo tunnelin päässä.

Mies ajoi eilen jonkun toisen autoilijan perään, kun ei ollut saanut vielä aikaiseksi vaihtaa autoon talvirenkaita. Sanoin vain, että onneksi olkoon. Muutama päivä sitten olisin ehkä sanonut muitakin asioita. Nyt pääsi kyllä mies helpolla.

Kolmenkympin ketutusko

Tiedättekö, kun välillä ei kestä näitä aikuisten velvollisuuksia. Tekee mieli kitistä ja kieriskellä maassa kuin lapsi. - Mä en haluu! Eikä! Miks!

Pitäisi ottaa kantaa asioihin ja olla niistä jotakin mieltä. Esimerkiksi siitä, halutaanko me rakentaa talo (EI! En taho!), mitä tehdään suvun tarjoamille asumisvaihtoehdoille (Onko pakko?!), kuka hoitaa tämän ja tuon asian (En jaksa! Miks pitää!?), missä vietetään joulu (Peiton alla!), ketä pitää muistaa jouluna (Ei oo pakko jos ei halua!) ja niin edelleen.

Olisikohan sillä jotain tekemistä asian kanssa, että kolmekymppiä tulee täyteen huomenna. Mene ja tiedä.

Hiekkalaatikon kuuma pakkaus

Kukahan sekin fashionista-äiti-kolumnisti oli ja missä lehdessä, kun kehui olevansa kuumempi pakkaus design-vaatteissaan hiekkalaatikolla kuin tuulipukuiset kanssaäidit, jotka kuulemma katsovat häntä kieroon hänen potkiessaan korkkareissa palloa tyttärensä kanssa. Ihme asenne. Yritti varmaan olla hauskakin, mutta jätti lähinnä kuvan, että sillä ihmisellä ei ole itsensä kanssa helppoa.

Jos meidän nukkumalähiön puistoon nyt ylipäänsä joskus osuisi joku muukin kuin minä ja poika, ja äidillä olisi jotkut ei-ulkoiluvaatteet, miettisin ehkä, että eikö sitä haittaa jos tulee kurarantuja housuihin tai jos korkkarit juuttuvat hiekkaan. Kunpa itsekin voisi suhtautua vaatteisiin yhtä suurpiirteisesti. Itsestä välillä tuntuu, että haluaisin ulkoiluvaatteiden sijaan päälleni ihan samanlaisen kurahaalarin kuin lapsillakin. Sen sitten vaan suihkun alla ruiskisi puhtaaksi.

Pala kauneinta Suomea

Matkustin nukkumalähiöstä keskustaan. Bussi pysähtyi toviksi pääkadun pysäkille. Bussin ikkunasta avautui huikea näkymä: pysäkkikatoksessa mölyävä deekun näköinen mummo rollaattorinsa kanssa. Mammaa säestävä naamansa telonut pultsari. Katoksen lasiseinän takana: polvistuneen nuoren kerjäläismiehen kumara selkä ja kupiksi eteen ojennetut kädet. Polvistuneen luokse pysähtyvä punaniskainen pilottitakkikänniläinen sylkemässä kerjäläisen käsiin.

Jumalauta että oli pitkä tovi.

Työtakkuja

Akavan erityisalojen julkaisema tutkimus luo aika huolestuttavan kuvan kaltaiseni humanistin työllistymisestä. Tuntui tänään hiukan kylmäävältä lukea lehdestäkin se, mikä on omassa takaraivossa tykyttänyt siitä lähtien, kun on alkanut vauva-asioilta kyetä miettimään muutakin: töitä on paha saada, ja jos työuran alku on takkuinen, jatkossakin on odotettavissa ongelmia. Tähän vielä taloustaantuma päälle, niin johan näyttää valoisalta humakon tulevaisuus.

Taapero menee tarhaan tammikuussa. Mihinkähän äiti? Jos tutkimuksia on uskominen, olen ihan oikealla tiellä ulkomaanhaaveiden kanssa. Humanistit sinne missä pippuri kasvaa. Tai Timbuktuun.

Kaupan kylkiäinen

Loistava veto vauvatarvikeliikkeeltä palkata nuori miesmyyjä. Yleensä kun niihin kauppoihin on asiaa, on tiedossa rahanmenoa ja toivottomalta tuntuvaa vertailua eri vaunu-, istuin- ym. mallien välillä. On siis ihan kivaa vastapainoa, että voi asioida vilkkusilmäisen ja innokkaan könsikkään kanssa.

Ensimmäisen kontaktin tähän myyjään sain jo raskausaikana, kun vaapersin tulevan isoäidin kanssa kauppaan vaunuostoksille. En edes tiennyt, että yhdistelmävaunut voi kasata ja koota sitä vauhtia! Jos nyt ylipäätään tiesin niistä vehkeistä yhtään mitään. Siinä me naiset sitten katsottiin hymyillen päältä, kun komistus esitteli meille vaunumalleja. Ei tarvinne lisätä, että kaupat tuli.

Kaupat on tehty samaisen myyjän kanssa (miten se aina osuukin juuri palveluvuoroon?) myös matkasyöttötuolista ja viimeksi turvaistuimesta. Mitähän tarvetta seuraavaksi olisi...

Ei sillon kun me oltiin nuaria...

Kyllä se kehitys vaan kehittyy ja edistys menee eteenpäin halloween-pukeutumisessakin: kahdeksanvuotias kummityttö kertoi, missä asuissa hänen pirskeissään oli juhlittu. - No mä ja Siiri oltiin noitia, Pinja oli inkkari... Niin ja Armi, se oli pukeutunut terroristiks!

Satsaa kirppislaatuun

En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät käy kirppiksellä. Vuoden ikäisen lapsen äitinä tekisi todella pahaa ostella jatkuvasti uusia vaatteita pieneksi jääneiden ja/tai tahraisten tilalle. Vaikka olisikin ns. paljon fyrkkaa päällä, viimeistään ekologinen omatunto tekisi jatkuvan uuden ostamisen mahdottomaksi. Lisäksi vauvoilla ei todellakaan päde muotigurujen hokema "satsaa laatuun, älä määrään" (eli suomeksi: osta merkkivaatteita kalliilla, äläkä koskaan käy Henkalla). Vähänkö itkettäisi, kun ensimmäisen käyttökerran jälkeen jotkut merkkivetimet olisivat banaanista jääneissä ikitahroissa ja seuraava tilipäivä joskus aikojen päästä.

Omaan pukeutumiseen kirppikset tuovat omaleimaisuutta. Viis siitä, onko kirppiksen vaate pari vuotta vanha Henkan rytky vai (mieluummin kuitenkin) jokin retro tahi ei-ketjuliikkeen löytö. Kaikella todennäköisyydellä ostamani vaate, oli se merkiltään mikä hyvänsä, ei juuri nyt kävele kadulla vastaan. Jos siitä pitää, sen voi ostaa saman tien. (Kirppismyyjät, jotka eivät ymmärrä kirppishinnoittelua: ei, kukaan ei osta teiltä Henkan uudenveroistakaan trikoopaitaa kympillä.) Ja kun kyllästyn pukimeen, voin kierrättää sen eteenpäin.

Kun vielä kirppikselle lähtemisen, siellä koluamisen vaivan ja rahankäytönkin voisi eliminoida, toisten tavaroiden penkominen olisi täydellistä. Clothing swap -kutsujen emännöinti-inspiraatiota odotellessa vuokrasin kirpparipöydän ja vein sinne tänään kasoittain omia tarpeettomia vaatteitani toisten aarteiksi.

Juhlapäivä

Synttärisankari tavoittelee unta, lastenhuoneesta kuuluu silloin tällöin äännähdyksiä.

Takana on tohinantäyteinen päivä, tuttuja kasvoja, juhlapöydän uusia makuja. Rapisevia lahjakääreitä ja niistä paljastuvia jännittäviä leluja. Posket punaisina yksivuotias on hymyillen tepastellut sylistä syliin, lelulta lelulle. Vasta vieraiden lähdettyä on tullut väsymys, ja uupumuksen itkuun vain äidin halaus on voinut auttaa.

Kun talo on hiljentynyt, äiti lukee onnittelukortista runon, ja itkee suloisen liikutuksen kyyneleen. Katso lasta, silmiä ja pientä kättä. Katso. Et saata olla kiittämättä! (Kaskinen)

Mites sun rahatilanne?

Hei. Mun nimi on Anna, olen kohta kolkyt ja saan edelleen rahaa vanhemmilta. Voisiko meille vanhemmistariippuvaisille muka-aikuisille perustaa jonkin oman tukiryhmän?

Tiedän kyllä epävirallisesti, että en ole ainoa laatuani. Mutta ei siitä juuri ääneen huudella, että "meidän äitipä juuri maksoi mun ja pojan vaateostokset" tai "olipa kiva käydä nettipankissa, kun sinne oli taas ilmestynyt muutama huntti". Sillä onhan se nyt aikuisille ihmisille kunnia-asia, että itse pärjätään! Ja jos ei meinata pärjätä, niin sekin on kunniallista, että voi kuvailla seikkaperäisesti, mistä kaikesta joutuu nipistämään ja mitä ei ole voinut aikoihin tehdä, kun ei ole varaa. Omalla rahalla saavutettu, tehty ja hankittu on parasta. Niinpä vanhempiriippuvainenkin yrittää parhaansa mukaan todistella, että joo, tili on kyllä melkein kuivilla ja hitsi, kun tuli taas shoppailtua yli varojen.

Turha luulo, että rahoista kieltäytyminen auttaisi. Varsinkin nyt, kun maailmaan on putkahtanut ensimmäinen lapsenlapsikin. Vaikka kuinka yrittäisi vängätä, että tullaan tässä toimeen muutenkin, raha sujahtaa taskuun tai tilille. En tosin valita. Onhan se hienoa, että ei oikeastaan koskaan tarvitse olla oikeasti peloissaan rahan kesken loppumisesta. Sitä paitsi jollain oudolla tavalla tilanne opettaa säästäväisyyteen: eihän sitä nyt toisten rahoja kehtaa pistää haisemaan.

Näennäisen rahallisen huolettomuuden varjopuoli on, että sitä tuntee jollakin tasolla olevansa edelleen vanhempiensa vallan alaisena. Toisinaan saan kauheat angstit siitä, että tunnen velvollisuudekseni toimia jollakin tietyllä tavalla tai tehdä tiettyjä asioita, koska ajattelen sen olevan omien vanhempieni mielestä oikein. Jonkinlainen pitkitetty teini-ikä siis painaa.

Onko muita tukiryhmään liittyjiä? Anyone?

Voivoi kun kolottaa

Päätin, ettei tarvitse olla vanha ja eläkkeellä saadakseen valittaa, mihin sattuu. Voi olla ihan vaan pienen lapsen äiti. Toisin sanoen tässäpä pieni katsaus viimeisen vuoden vaivoihin. Vaikka lapsensaanti onkin ah niin ihanaa (ettei vaan nyt kukaan muuta luulisi), siihen liittyy jos jonkinlaista kremppaa.

Sektiohaava. Alussa oli tekemistä, että pääsi jotenkin kierähtämään sängystä ylös käyttämättä (olemattomiin surkastuneita) vatsalihaksiaan, koska haavaan sattui jonkin verran. Vauveli potki juuri haavankohtaan kun imetin makuulla, sekin teki aika eetvarttia. Joskus yritin tehdä aurinkotervehdyksen taaksetaivutusta käsien varassa, mutta arpea kiristi liikaa. Nyt se jo varmaan onnistuisi, mutta jotenkin en nyt ole muistanut (?) joogata.

Rinnat. Säästyin tulehduksilta ja olen siitä iloinen. Joku olisi kuitenkin voinut mainita, että on normaalia, että aluksi imetys on yhtä helvettiä, koska nännit eivät ole tottuneet siihen, että joku lutkuttaa niitä läpi vuorokauden. (Ei ainakaan minun.) Kun valittelin kipua synnytyslaitoksella, kätilö totesi iloisesti yhden synnyttäjän tokaisseen, ettei valkoisen naisen tissit ole tehty imetystä varten. Mitä ikinä tyyppi sillä tarkoittikin. No, tissit kuitenkin tottuivat höykytykseen parissa viikossa.

Kädet ja niska. Pyllynpesut ja muut vauvan kannatteluasennot tulivat vasta-alkajalle ihan puskista. Parin kuukauden kuluttua olin koukistellut ranteitani siihen malliin, että sormista loppui verenkierto. Sormet olivat puuduksissa 24/7. Yöllä puutui koko käsi, vaikken edes maannut sen päällä. Lääkäri käski syömään B-vitamiinia hermopäätteiden vahvistamiseksi tai jotain. Fysioterapeutti antoi kotitehtäviä, joita en muistanut tehdä. Jossain vaiheessa puutuminen lakkasi ja sen korvasi karmea niskajumi, joka jatkuu. Niskassa raksuu, korvissa jurruttaa ja joskus jopa pään kannattelu on haastavaa. Luojan kiitos lapsi jo kävelee, ettei sitä tarvitse enää kantaa niin paljon.

Pää. Unettomuus tekee tehtävänsä, kuten täältä voi lukea. Allekirjoitan jokaisen kohdan. Huonomuistisuus saa välillä pelottavia mittasuhteita, enkä ole eläissäni hajottanut niin paljon tavaroita kuin kuluneen vuoden aikana. Siis vahingossa. Listaan voisi vielä lisätä kompuroinnin. Jossain on aina mustelma, koska telon itseäni muun muassa tiskikoneen avonaiseen luukkuun ja ovien karmeihin.

Vatkaa, vatkaa niin kirkkaamman kruunun saat...

Kun yrittää päästä helpolla, joutuukin tekemään tuplahommat. Ajattelin, etten ala väsätä monimutkaista auton-, pallon-, käärmeen- tai muunkaan muotoista täytekakkua taaperon yksivuotissynttäreille. Vielähän se on niin pieni, että hukkaan menee.

Maistoin hetki sitten ystävän tekemää Pavlova-torttua, joka vei kielen mennessään, joten päätin tekaista sellaisen mummuille ja kummeille, ja taaperolle itselleen syötäväksi/leviteltäväksi ikioman mini-Pavlovan. Kuvittelin, että kun vähän vatkaa munanvalkuaisia ja sokeria, torttupohja on siinä, ja päälle vaan sitten suurpiirteisesti huiskitaan kermavaahtoa ja marjoja. Voilà!

No nyt on sitten yksi marenkipohja jo poltettu, kun unohtui uuniin. Vieraita tulee sen verran, että yksi olisikin ollut ihan liian vähän. Vielä on siis kaksi pohjaa (ja mini) tekemättä. Sitä vatkaamisen määrää! Marenkineitsyelle tuli ihan yllätyksenä, että vatkaamiseen voi saada kulumaan niin paljon aikaa. Tänään toista pohjaa tehdessä meinasi jo usko loppua kesken kaiken, mutta sain kuin sainkin sen vaahdon lopulta jämähtämään kulhon pohjaan!

Enää pitäisi keksiä, mitä voi leipoa neljästätoista munankeltuaisesta.

Kotiinkuljetus

Mitenhän sitä tultaisiin toimeen, jos ei olisi isovanhempia? Ja vielä tarkemmin ottaen eläkkeellä olevia isovanhempia, jotka asuvat samassa kaupungissa?

Katastrofin aineksia lapsiperheessä: pyykkikone hajosi. Aika jännä, että koneesta, jossa on märkiä vaatteita, voi tulla savua. Ihan kamalan pahanhajuistakin muuten.

Vähän jo ehdin huolestua tulevien päivien pyykkivuoresta. Viikonloppuna on lapsosen ekat synttärit, joita varten olisi kiva pestä muun muassa syöttötuolin pehmusteet, joissa on puolen vuoden menu. (Jep, en ole ihmeempi siisteysintoilija.) Katastrofista ei kuitenkaan ehtinyt kulua vuorokauttakaan, kun ulko-ovelle kannettiin uusi pesukone. Voisi siis todeta, että en ehtinyt edes sanoa "pesukone", eikä talon isäntä ehtinyt kuin tehdä hintavertailua eri liikkeiden koneiden välillä ja soitella kavereilleen alennusten toivossa, kun vauvelin vaari jo pisti hösseliksi ja kiikutti uuden vehkeen ovelle. Respect.

Miksi, oi miksi se ei lähde?

Eilen oli pakko tuhlata rahaa turhuuksien turhuuteen, eli äänestää BB:n häätöäänestyksessä. Panokseni ei kuitenkaan ollut riittävä, sillä Kassun oli lähdettävä. Hetkellisesti masensi. Taas on pakko kestää viikon ajan Cherpaa, josta on tullut inhokkini.

En ymmärrä puheita, että se liuhuletti olisi ainaisessa epävarmuudessaan jotenkin myötätuntoa herättävä. Minussa Cheryllin jutut herättävät hirveän vaivaantuneisuuden tunteen ja myötätuntoni kohdistuu lähinnä muihin talolaisiin, jotka joutuvat päivästä ja viikosta toiseen kuuntelemaan niitä. Ja Cherpahan ei lähde kulumallakaan, vaikka sitä kämppikset kerta toisensa jälkeen epätoivoisena äänestää. Sitten ne joutuvat muka-iloisena halaamaan häädöstä selvinnyttä. Kaisa-Reeta sen sanoi hyvin pk-huoneessa: ärsyttää se ainainen todistelu. Minkä takia on lausuttava ääneen asioita itsestään: minä olen tällainen, tällainen ja muuten vielä tällainenkin, jos nyt muut ette ole sattuneet huomaamaan (vaikka ollaankin asuttu täällä yhdessä jo pari kuukautta). Kultturelli, avoin, siis silleen, ja tosi erilainen ku kaikki muut. Niinku herkkä ja mulla on arvot kunnossa.

Liitoksistaan repeävä Bébétalo päättää lähetyksen tällä erää tähän.

Kohta tulee rukkaset

Ei saisi kiroilla, kun nappula opettelee puhumaan. Mutta on hyvin vaikeaa olla kiroamatta, merdeshitputain, kun kissa on syönyt reiän lempparivillaslipoveriini.

Mistä löytyisi apua hullulle villa-addiktille????

Tieto lisää tuskaa, osa 2

Lapselle pitää ostaa kaikenlaista. Asia ei tietenkään tullut yllätyksenä, mutta ei ennen sen syntymää osannut ihan kaikkia hankintoja aavistaa. Tässä on jo pähkäilty ja ostettu vaunut, turvakaukalot, pinna- ja matkasängyt, syöttötuolit matkalle ja kotiin, kestovaipat, kantoliinat, rintapumput ja mitä näitä nyt on. Joka asiassa on pitänyt suorittaa tuotevertailua, joka on vienyt uskomattoman paljon aikaa.

Ja taas vertaillaan. Seuraava hankinta on turvaistuin, jonka hankintakriteerit (kuten kaukalonkin) perustuvat raadollisesti yleistäen tähän: uskallatko olla hankkimatta kalleinta ja parasta. Jos uskallat, niin siinähän sitten kitiset, kun vahinko on sattunut eikä halpismallissa tai huuto.netistä bongatussa istuimessa ollut kunnon sivutörmäyssuojia jne. Ei riitä, että tällaisella ikuisella jahkaajalla pyörivät itsesyytökset mielessä ihan omasta takaa - vauvatarvikemyyjät median avustuksella osaavat kivasti lisätä pökköä pesään.

Toista se oli ennenvanhaan, ajattelen silloin, kun maalaisjärkeni valo joskus pilkahtaa. Meikäläistäkin on viety auton takapenkillä jossain vaunukopantapaisessa ihan irrallaan! Niinkuin varmaan kaikkia muitakin! Ja hyvästi on selvitty! Mutta ei nykyään. Kun nyt on keksitty pelit ja vehkeet. Jostain syystä pelit ja vehkeet tosin ovat sellaisia, että ne eivät kestä kuin tietyn ajan, ja sitten pitäisikin jo olla hankkimassa uutta, vaikkei vanhassa olisi päällisin puolin katsoen mitään vikaa. Kenenkähän etuja tässäkin ajetaan? Jos on uskominen vauvatarvikemyyjää, niin hän on liikkeellä ihan pyyteettömästi, pelastamassa nykyajan vauvat hulluilta ja edesvastuuttomilta vaunukoppavanhemmiltaan.

Imetysansa

Poolopaita. Kotelomekko. Empirelinjainen, pitkähihainen trikoomekko. Liian tiukka kaula-aukko tai vetskari selkäpuolella. Se on kiva, kun jossain julkisissa tiloissa huomaa pukeutuneensa vermeisiin, joista on kyseenalaista tai peräti mahdotonta saada paljastetuksi rintavarustustaan kärsimättömästi odottavalle imeväiselle.

Tiedostin ongelman jo alkuimetyksestä lähtien. (Silloin tissejään olikin jokseenkin vaikea unohtaa, sen verran olivat kiristävät ja tyrkyllä.) Imetysansasta huomautti myös Katerina Janouch Lasten kanssa -oppaassa, jonka sain mieheltä lahjaksi. Enpä siis juuri ole ostellut menneenä vuonna mitään riepuja, joissa EI olisi nappeja, vetskaria tai anteliasta kaula-aukkoa. Olen myös säilönyt kaikki ihanat kaarituelliset push-up-rintsikat, tai oikeastaan kaikki normirintsikat, lingerie-laatikkoon odottamaan juhlatilaisuuksia. Tässä on kohta vuoden ajan menty kolmella parilla imetysliivejä. (Niitä on ihan kivankin näköisiä, oikeasti.) Joskus kokeilin tavallisia liivejäni, mutta eipä ole kovin diskreettiä vetäistä push-uppia rullalle maitorauhasen alle, ei.

Toiveikkaana imetyksen loppumisesta olen jo haksahtanut ostamaan ainakin kolme paitaa, joista ei tissejä niin vaan repäistäkään esiin tilanteessa kuin tilanteessa. Ipanalle vinkiksi.

Jappius ja muita outouksia

- "Mää oon aivan japissa." - "Mitä sää ny kiristelet?" - "Ihme seppä toikin äijä." Pohdittiin kaverin kanssa tässä yhtenä päivänä omituisia sanoja ja sanontoja. Oli aika hienoa, kun pystyin heittämään ikäiselleni ihmiselle kolme täysin käsittämätöntä lausetta. - Et kai sä nyt ite noita käytä? No en (paitsi ihan vahingossa), mutta pakko oli myöntää, että joku niissä aina naurattaa. Yritin sitten parhaani mukaan suomentaa.

Kaikki kolme mitä-lie-uudissanaa liikkuvat samoissa porukoissa, joiden puheenpartta olen syystä ja toisestakin silloin tällöin päässyt/joutunut kuulemaan. Jos nyt meikäläinen on ihan oikein tajunnut, niin tästä on kysymys:

/olla japissa/: Olla paniikissa, jumissa, rikki, sekaisin. "Nyt tää kone meni ihan jappiin". "Mullon niskat ihan japissa". Myös /jappi/: "Ihan kauhee vattajappi".

/kiristellä/: olla kiukkuinen, valittaa, nalkuttaa, mököttää, huolestua tarpeettoman paljon. "Alaksää ny kiristeleen?" "Se vähän kiristeli kummää tulin kotio vasta aamulla".

/seppä/: jätkä, sälli, häiskä jne. "Mikäs seppä se o?" Vrt. DJ Nuori Seppä. Radio Suomipopin Jaajokin käyttää.

No niin. Sitten vaan odotellaan, koska sanakirjat noteeraavat nämä nerokkaat ilmaukset, joita synnytettäessä on ihan varmaan juotu poikain kesken paljon kaljaa.

Beeebeee!

Ipana on pukahtanut ensimmäisen sanansa. On sitten kuunnellut salaa makuukamaristaan äidin ja isin jutustelua telkkarin ääressä.

Sitä "äitiä" odotellessa...

Väärin siivottu

Kahdeksan prosenttia erääseen kyselyyn vastanneista on Cityn artikkelin mukaan sitä mieltä, että sotkustressi voi aiheuttaa avioeron. Ihmettelen lukemaa. Miten voi olla, vain kahdeksan prosenttia? Erilaiset siisteyskäsitykset ovat parisuhteen ikuinen kompastuskivi. Siinä sitä sitten kompastellaan kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti toisen vaatekasoihin, tiskeihin, taaperon jättämiin sotkuihin jotka toisen pitäisi siivota jne.

Siitäkin voi kiristellä, miten siivotaan kun siihen vihdoinkin olisi jommalla kummalla aikaa/halua/viitseliäisyyttä. Tästä kehkeytyi eräskin päivä melkoinen shöy. Insinöörimiehellä on tarve suunnitella asioita niin paljon, että hyvä kun jää enää aikaa niiden toteuttamiseen. Itse olin ajatellut, että jos heti laitetaan hihat heilumaan, olisi hyvät tsäänssit saada rajoitetun aikamme puitteissa koko kämppä imuroiduksi ja keittiön lattia pestyksi kuivuneista vauvanruokalänteistä. (S.o. kivikauden jäänteistä, joita pitää liottaa myrkkyliemessä ennen kuin lähtevät irti.) Ennen kuin mitään tapahtui, olimme ilmiriidassa siitä, kuinka siivoustyöt jaetaan. Jaossa ei ollutkaan yksinkertaisesti 1) imurointi ja 2) lattianpesu, vaan inssi pähkäili, miten asuinpinta-ala tulisi jakaa siivoojien kesken. Että tehtävät jaettaisiinkin huoneittain eikä tehtävittäin. Jösses. Mies myös muistutti alinomaa, ettei mistään tule mitään, jos ei ensin järjestellä. Minä kuulemma en ole tähän kykeneväinen, vaan alan ihan väärin siivota, esimerkiksi imuroida, vaikka tavaroita on jossain poissa paikaltaan, ehkä jopa lattialla.

Tässäkö totetuukin niiden kuuluisien tippaleipä- ja putkiaivojen ero? Tällaisen basic-tippaleipäaivon mielestä kun on ihan helppo nakki järjestellä tavaroita sitä mukaa, kun niitä imuroidessa eteen tulee. Jos hommat tekee aivan erikseen, koko imurointi saattaa ajan puutteessa jäädä tyystin.

Imurointi onnistui sitten lopulta. Vessatkin pestiin. Tavaroita kulkeutui omille paikoilleen. Mutta se röhnä, jossa voi kohta aloittaa arkeologiset kaivaukset, jäi niille sijoilleen.

Väärät bileet

Hehkutin aiemmin, että teemabileet rulettaa. Nyt pääsen sellaisiin, mutta ei ole ollenkaan kivaa. Miten pukeudutaan, että on bling bling? Onko pakko laittaa mikrosortsit ja iso tukka?

Bileisäntä kyllä lähetti ystävällisesti inspiraationlähteeksi linkin, josta voi ottaa mallia. Ihan kiva. Ei taida kaapista (yllätys yllätys) löytyä mitään tuonsuuntaista. Eikä rintamuksesta. Myös pimp pitäisi varmaan lainata jostain, sillä oma kotipoika viittaa kintaalla kaikille teemapippaloille.

Tieto lisää tuskaa

Varoitus: kirjoitus saattaa sisältää ikäviä paljastuksia synnytyksestä ja vaipoista.

Kohta yksi: sehän tiedetään, että synnyttänyt äiti ei kerro aivan kaikkea (tai ei ainakaan likaisimpia yksityiskohtia) odottavalle ystävälleen. Koko totuus jaetaan vasta sitten, kun toisenkin nyytti on putkahtanut maailmaan. Silloin vasta uusi ja vanha äiti kertaavat suu vaahdossa synnytyskokemuksiaan. Entä sitten synnytyksessä mukana ollut isä? Tätä sankaria eivät pidättele mitkään kirjoittamattomat säännöt. Isien tarinoissa veri suurinpiirtein roiskuu.

Tällainen innokas ja kokemuksen syvällä rintaäänellä paasaava isukki pääsi taannoin kertomaan yhdelle odottavalle ystävälleni, että he (siis hän ja vaimonsa) eivät sitten synnytyksessä ottaneet epiduraalia, sillä "siinähän on se kahden prossan halvaantumisriski". You know. Siis mitä? Ei tiedetty. Ei ystäväni, enkä muuten minäkään. Mutta nyt tiedetään, kiitosta vaan sillekin isukille. Omalla kohdallani epiduraali on jo otettu enkä ainakaan huomannut halvaantuneeni. En siis varmaan nyt menetä yöuniani, mutta voin kuvitella, miten kivalta uutinen kuulosti stressaavasta ystävästäni, joka uskoo nyt vakaasti kuuluvansa siihen kahteen prosenttiin.

Kohta kaksi: sehän jo kuultiin, että kestovaipat (joita on käytetty maailman sivu ennen jätevuoria aiheuttavia kertakäyttövaippoja) ovat epähygieenisiä, ainakin Turun kaupungissa. Kestovaippoja suosivana en ihan ostanut uutista. Samaa tuubaahan sinne vaippaan tulee, oli se sitten valmistettu kemikaaleista tai kankaasta. Molemmissa se haisee. En säilyttäisi kumpiakaan vaippoja olohuoneessani. Kertis on epähygieeninen tuhat kertaa pidempään kuin kesto, maatuukin satoja vuosia, mutta kuka käskee tonkimaan kakkavaippoja.

Ajattelin jo, että en välitä moisesta uutisesta, kunnes törmäsin kestojen hygieniapohdintoihin kestovaippasivuilla. Siellä pohdittiin, tarttuuko esimerkiksi rotavirus kestovaipasta toiseen lapseen, jos käyttävät samoja vaippoja (tietenkin välissä pestyjä...), ja mietittiin, kuoleeko virus kuudenkympin pesussa. Joku mietti, lisääkö kesto virtsatietulehduksia. Kaikkea ihmisille tuleekin mieleen miettiä. Ensinnäkin: oikea ihminen vastaamaan olisi varmaankin lääkäri eikä joku random kanssaäiti. Toisekseen: kenen on vastuu, kun pohdinnoille altistuvat myös viattomat sivulliset, jotka tähän päivään asti käyttivät kestovaippoja onnellisena, vailla huolta huomisesta? Kysyn vaan?

Valoa tunnelin päässä

Viikonloppuna koulutettiin lasta. Sitkeän ja järjestelmällisen maatepanon tuloksena viime yö oli voitokas: ei yhtään hyssytystä eikä tissitystä! Kyllä se yöllä heräsi ja vähän itkaisi, mutta sai koottua itsensä ja jatkoi uniaan. Mies heräsi joskus aamuyöllä samaan aikaan kuin minä (miksei ole jo tarvinnut mennä hyssyttämään??), ja kysyi, onko vauva vieressäni. Ei ollut, vaan omassa sängyssä!

Ehkä tästä liki vuoden kestäneestä univelasta ja sitä seuranneesta henkisestä puolikuntoisuudesta sittenkin selvitään.

Roolit sotkussa

Löysin Citystä loistavan artikkelin ja sitaatin, joka olisi pitänyt näyttää miehelle silloin, kun tein graduani vauvan päiväunien aikaan. Pursuilevasta työpisteestäni tuli silloin sanomista vähintään kerran viikossa. "Jos sotkuinen työpöytä on merkki sotkuisesta mielestä, mistä sitten kertoo täysin tyhjä pöytä?". (Albert Einstein).

Jos oma pöytäni olisi ollut täysin tyhjä, se olisi kertonut ainakin siitä, että en osaa tai halua keskittyä varsinaiseen työhön, vaan olen kehittänyt siivoamisesta itselleni sijaistoiminnon. Näin joskus käykin, mutta tapanani on kuitenkin siivota jotain järkevämpää ja hyödyllisempää kuin työpöytä, esimerkiksi imuroida tai tiskata. Jos taas kirjoittamisessa on mieletön draivi päällä, miksi tuhlata hyvää luovaa hetkeä näpertelyyn?

Yleisestikin ottaen olen sitä mieltä, että sotkuisella kämpällä ei ole mitään tekemistä mielen kanssa. Sotku tarkoittaa usein yksinkertaisesti sitä, että on ollut tähdellisempääkin tekemistä kuin siivoaminen, tai että näkösälle jätetyt tavarat muistuttavat olemassaolollaan jostain hommasta, joka pitää hoitaa. Omalla kohdallani siisti asunto toteutuu joskus, ja se tuntuu ihan hyvältä. Onhan se kiva, jos sukkiin ei tartu kissanhiekkaa ja pölypalleroita. "Elämisen jäljet", eli tavarat, joita on jäänyt niille sijoilleen , eivät kuitenkaan saa minua pois tolaltani. Cityn artikkelin mukaan minun täytyy olla mies, sillä tutkimusten valossa naiset ovat keskimäärin tarkempia siisteydestä. Vauvamme isä taas vuorostaan on nainen.

Sain siitä gradustani eximian.

On olemassa muitakin ihmisiä

Missään muussa sivistyneessä maassa kuin Suomessa ei takuulla ole yhtä paljon käytöstavattomia ihmisiä. Yritäpä täällä olla kohtelias ja pyytää anteeksi vahingossa tapahtunutta tönäisyä tai pyytää kauniisti jotakuta väistämään tavaratalon ovensuussa tai avaamaan oven. Jne. Mitä on vastassa? Autistisen oloisia, lasittunein katsein purkkaa jauhavia idiootteja, jotka parhaassa tapauksessa naksauttavat kieltään kun joku maan matonen uskaltaa häiritä omaa tylsämielisyyttä. Kiirettä pitää, okei, mutta se ei aina kelpaa selitykseksi. Mitä sitä itsekään hemmetti soikoon vaivautuu kohteliaisuuteen, kun ei saa vastakaikua. Joskus tekis mieli tirvaista prkl.

Blondiin koukussa

Tukkapuhetta vielä. Olen tässä jo hyvän aikaa viihtynyt blondina, oikein vetyperoksidimallisena. Hiusmalli on lyhyt, vaikka mies ehkä tahtoisikin nähdä naisensa pitkissä hiuksissa. -Ne pitkätkin sopii sulle ja on niin naiselliset! Jaa. Kuontaloni on kyllä sen verran ohkainen, että yleensä tässä vaiheessa keskustelua lohkaisen, että niin, miehethän pitävät pitkistä ja vaaleista hiuksista, vaikka niitä karvoja olisi vain kolme päässä. No, myönnettäköön, että mies on lyhyitäkin hiuksiani kehunut.

Blondina olo on kivaa. Saman on huomannut myös vaalentunut Rosa Meriläinen. Minä tosin en ole huomannut saaneeni lisähuomiota miehiltä. Ellei lasketa baarissa äskettäin saamaani MILF-titteliä, mutta sillä ei välttämättä ollut tekemistä hiusvärin kanssa. En myöskään ole huomannut tyhmentyneeni tai muuttuneeni tirskummaksi. Blondina olo on ollut kivaa muun muassa siksi, että vaalennettu tukka pysyy pitempään puhtaan näköisenä (hius on niin kuivaa) ja valaisee mukavasti äiti-ihmisen nuutunutta olemusta. Ulkonäössä on ainakin yksi kohta, josta on pidetty huolta. (Tämä ei tosin päde silloin, kun värjäyksestä on viisi viikkoa, Silloin voi vain toivoa, että ihmiset luulevat minun kokeilleen huimaa kaksivärivärjäystä). Lisäksi monia tumman ja punaisen sävyjä kokeilleena voin todeta, että blondi tukka on ollut jotenkin helpompi yhdistää kaikenvärisiin vaatteisiin. En tiedä, koska raaskin vaihtaa väriä. Muiden ominaisuuksiensa lisäksi blondattu tukka on myös koukuttava. Kun kerran on päässyt oikeaan sävyyn eivätkä hiukset ole enää kusenkeltaiset (lainaus Rosalta), sitä harkitsee tarkkaan, koska vetäisee taas tummanruskeaa päälle ja pilaa pitkäaikaisen tuotekehittelyn.

Ehkä lyhyttukkaisena säästyy stereotypialta, että blondina olisi jotenkin epäuskottava. Lyhyttukkainenhan on jo muutenkin "pilannut" naisen kruununsa. Eräs ystävä päätyi taannoin ratkaisuun värjätä pitkät, vaaleat hiuksensa tummanruskeiksi. Uskottavuussyistä. Tummana hän on ainakin pysynyt, tiedä sitten onko uskottavuus kasvanut. Tänään kysyn asiaa.

Kuohkeaa

Kampaajalta tullessa on usein vähän kaksijakoinen fiilis. Tietää, että oma kampaaja teki taas tosi hyvän leikkauksen ja värikin on hieno, mutta pää on kuitenkin taas ihan ihmeellisen näköinen. Heti tekee mieli mennä pesemään hiukset ja laittamaan ne uudestaan. Jotenkin se saa ne aina föönattua liian kuohkeiksi. Omituista - melkein kaikkien kampaajien kanssa on ollut sama juttu. Pahin oli ehkä se, kun ala-asteella halusin permanentin polkkatukkaani kun tykkäsin sellaisista korkkiruuvikiharoista. Sain kuitenkin kolmionmallisen hattarapilven, jonka kanssa juoksin tyrmistyneenä itkien kotiin suihkuun.

Olin tosi imarreltu, kun kampaaja kehui, että omistan sellaiset hiukset ja päänmuodon, että ne vaan kertakaikkiaan näyttää hyvältä, vaikka hiukseni leikkaisi ja laittaisi kuka tahansa. Jaa-a, paljonkohan siinä säästäisi vuodessa, jos laittaisi miehen saksimaan?

Vain viitta puuttuu

Aina oppii uutta. Niinkuin esimerkiksi, että vauvasta saa ihan yhtä hienon asusteen kuin chihuahuasta, jolle on ostettu Ferrarin penkkien nahasta tehty kaulapanta ja Burberryruudulliset ruokakupit. Itse vauvahan on tyytyväinen, kunhan saa sapuskaa, huomiota ja jotain lämmikettä ylleen, mutta vanhemmat eivät välttämättä tyydy niin yksinkertaiseen settiin. Miksi muutenkaan Lindexin vauvanvaateosasto olisi nyt kuin Seventies Show'sta?

Tuli vähän maalainen olo, kun kylään tuli tuttavien pikku nyytti Ferrarin ja Gantin asukokonaisuudessaan. Pienhenkilölle kaivettiin ruoka-aikaan Lacosten hoitolaukusta Armanin tuttipullo. Oma poikanen kipitteli lattialla kirpparilta hankituissa ja perityissä vermeissään. Tietynlaisia statementejä molemmat: vaikka meidän jälkikasvu ei pukeudukaan Armaniin, minulle(kaan) ei todellakaan ole ihan sama minkänäköisiin vaatteisiin bebiksen puen. Kysykää vaikka mieheltä. - Siis mitä sä oot pukenu sille? Eihän noi värit sovi yhtään yhteen. - Nyt sä puit ne kotiverkkarit. Kaupungille laitetaan kyllä farkut.

Meidän vauvan cooleimmat vaatteet jäivät jo pieniksi - äitini säilyttämät seitkytluvun vauvakledjut olivat muutama kuukausi sitten kuuminta hottia. Voi niitä ihastuksenkiljahduksia (siis minun), kun poitsu makaili sängyllä ihonmyötäisessä, punavalkofroteisessa norsukuvioisessa kokohaalarissaan!

Karvaton ulkomailla

Voi kun sopisi budjettiin, niin menisin hoitoon aina vähintään kerran kuussa. Sokerointi ja intsu (intialaisen päähieronnan lempinimi kosmetologin mukaan) olivat irtautumista arjesta. Karvakarsinta oli kyllä juuri niin inhottavaa kuin olin odottanut. Ellei jopa hirveämpää. Bikinirajojen sokerointi tuntui hetken aikaa ehkä yhtä tuskalliselta kuin jos joku olisi irrottanut hitaasti jeesusteippiä käsikarvoista. Kuulemma helpottaa toisella kerralla. Saa nähdä uskallanko mennä testaamaan.

Hoitojen lisäksi oli muutakin omaa aikaa. Ensin oli aikomus pyytää joku ystävä drinksulle ja leffaan, mutta sitten päätinkin tehdä kaiken ihan yksin. Ihan kuin olisi ulkomailla ollut. Erikoisinta oli kävellä illalla kaupugilla, ihan yksin, eikä ollut kiirettä päästämään lapsenhoitajia kotiin.

Apua, ihanaa

Pääsen huomenna hoitoon. En ole ikinä ollut sokeroinnissa enkä intialaisessa päähieronnassa, ja nyt menen molempiin. Sokeroinnissa nyhdetään karvat sääristä, reisistä ja bikinirajasta. En uskaltanut tilata brasilialaista, vaikka pari tyttökaveria vannoo sen nimiin. Vaikka tässä on kärsitty synnytykset ja kaikki ihan kunnialla, en kyllä hitto vie mene vapaaehtoisesti sellaiseen alapääpiinaan, olkoonkin, että palkintona olisi posliinia.

Hoitolan ihminen kysyi, kumpi tehdään ensin, sokerointi vai hieronta. Ei tarvinnut kauan miettiä. Parempi ensin kärsiä ja sitten vaipua nirvanaan. Miettikää nyt toisinpäin: ensin olisi hierottavana silmät puolitangossa kuola suusta valuen ja sitten yhtäkkiä joutuisi piinapenkkiin, jossa revitään kaikki karvat vyötäröstä alaspäin! Voi olla, että day spasta tulisi hiukkasen kireän näköistä porukkaa.

Läyhäänkö

Piti kirjoittaa tällä kertaa jotakin muuta kuin perheasiaa, mutta ei helkutti pysty. Olo on kuin hullujen huoneella. Aina on joku vieressä inisemässä, vonkumassa, kerjäämässä ja niin edespäin. Talon neljä poikaa; mies, lapsi, ja kaksi entistä kollikissaa.

Mies ei sentään pure, mutta kolme muuta kyllä. Hellyydestä ja huomionkipeydestä vissiin, mutta sattuu se nyt jumankauta silti. Toinen kissoista, joka on syntymävinksahtanut, nyrsii villavaatteisiin reikiä sen minkä ehtii. Lapasen uudet villasukat on visusti piilotettu, kolmet aiemmat on jo syöty. Toinen, ehkä vielä untamompi, on mustis ja lirittelee silloin tällöin pinnasänkyyn. Nykyään siellä on aina päivisin foliot karkotteena. Niin, ja itse lapsi sitten: se on keksinyt, että hampailla voi tehdä muutakin kuin narskuttaa (senkin se osaa). Niillähän voi jurskaista äitiä tissiin. Tai vaikka kylkeen, niinkuin tänään. Ja roikkumisesta nyt puhumattakaan. On se helppoa tehdä keittiöaskareita kissakaulurissa tolppa-apina nilkassa ja hätistellä yhtä karvaista dyykkaria pois tiskialtaasta/lautaselta/leikkuulaudalta/muusta sopimattomasta paikasta.

Kaikkien näiden sankareiden kanssa on vaikea kommunikoida. Joko ne ei ymmärrä, usko tai tiedä mitä sanotaan tai sitten ei itse ymmärrä niiden tarkoitusperiä. Ole nyt tässä sitten, perkele.

Pääosassa hän

Talossa on ollut videokamera lainassa. Minimiestä on kuvattu aamutoimissa, iltapuurolla ja leikeissä vaatteet päällä sekä ilman. Siis edestä ja takaa, istuu ja makaa. Etenkin mummu piti tärkeänä, että kuvataan myös ilman vaatteita. - Siinä näkee ne sen ihanat pikku pullerojalat! Ihanat ne kyllä onkin.

Hymyilyttää ajatella, miten lapsukainen sitten teininä kommentoi vanhusten kokoillan elokuvaa...

Missään ketään

Kun asuu nukkumalähiössä, päivisin tuntuu kuin olisi suurinpiirtein koko kadun ainoa ihminen vaunuineen hortoilemassa vailla päämäärää. Kävelylenkkien reittivaihtoehdot on jo aikoja sitten koluttu loppuun. Leikkikentälläkään ei koskaan ole ketään, joten joko meidän bebiksen aikataulut poikkeavat radikaalisti muiden aikatauluista, tai sitten kenttää ei koskaan kukaan käytäkään. Eipä ole tunkua vauvakeinuilla. (Kerran niissä tosin riekkui teinikopla, joka jätti jälkeensä hirvittävät kasat hiekkaa. Keinukaa esipuberteetit vaan omissa keinuissanne.)

Luonnonläheinen omakotialueasuminen tuntui joskus odotusaikana oikealta ratkaisulta. - On sitten tilaa, kävelytiet ja pihat vaunuissa nukuttamiseen jiiennee. Niinpä tilava keskustayksiö vaihtui bébétaloon, joka tosin on väliaikaratkaisu. Nykyään elän siitä ajatuksesta, että tämä todella on väliaikaratkaisu. Tilaa on, sitä ei pidä kieltäminen, mutta muuta ei sitten olekaan. Kävelemiseen riittäisi loistavasti muutama kaupungin puistokin, puhumattakaan, että kaupungissa äiti voisi joskus viettää vaunu-unet kaupungin kaduilla ihmisiä katsellen.

Lapsenvahdin mietteitä

Kolmekymppistä ystävääni, pienen koululaisen äitiä, puhuteltiin kaupungilla lapsen kanssa kulkiessa mammana. Voin kuvitella, miten jäi kaivelemaan. Eihän me seitkytluvun lapset olla totuttu kasvamaan aikuisiksi, saati sitten mammoiksi. Mamman näköisestä ihmisestä on olemassa tietynlainen ennakkokäsitys, joka ei, ystäväni tuntien, todellakaan vastaa hänen käsitystään omasta ulkonäöstään. Eipä vastaa minunkaan. Vaikka tässä äitejä ollaankin, tunnen kyllä kuitenkin käyväni ihan vaikka kaksvitosesta sinkkutytöstä. (Tai sitten kukaan ei vain ole tohtinut rikkoa tätä illuusiota. Ajattelevat, että voi mammaparkaa, tuossa se yrittää...)

Kun on vielä lähes kolmekymppiseksi pyörinyt yliopiston humanistipiireissä itseään nuorempien kanssa, univormuksi on jäänyt farkku-tennarilinja, jota ryydittää satunnainen piikkarinilkkureissa tepsuttelu. Ikuisena opiskelijana minulla ei myöskään ole ikinä ollut varaa siirtyä nuoruuden kirppareilta, Onlyista, Henkkamaukoista ja Vertsuista mihinkään sen kalliimpaan vaatevalikoimaan. Hienouden huippu on, kun pääsee ulkomaille vaateostoksille toisiin nuorisovaateketjuihin.

Jollakin lailla äitinä olo on kyllä muuttanut suhtautumista omaan ulkonäköön. Ihan totta, ajattelen joskus, että olisiko syytä pukeutua jotenkin konservatiivisemmin. Mitä jos joku luulee, että olenkin vain lapsenvahti? Ei muuten ole tuulesta temmattu tämäkään ajatus. Samaisen ystäväni tyttären kanssa liikkeellä ollessani meitä luultiin sisaruksiksi. Eihän meillä nyt ikäeroa olekaan kuin päälle 20 vuotta.

Mites siinä nyt noin pääsi käymään

Tuppaan olemaan itselleni susi: arvostelen omia tekemisiäni kovalla kädellä ja sätin itseäni virheistä. Tästä seuraa, että toisinaan (jaa toisinaan) saatan hyvin selvästi ilmaista negatiivisen mielipiteeni jonkun toisenkin tekemisistä. Se "Joku Toinen" -raukka on aika usein mieheni. Joskus tuntuu, että eihän se pirulainen ymmärrä mitään virheitä tehneensäkään, ellen ystävällisesti sitä ilmaise. Siis ihan hyvällä asiallahan tässä vaan ollaan.

Niinkuin tänään. Työkaverin läksiäisiä juhlimassa ollut siippa ilmoitteli olevansa tulossa junalla kotiin ja varoitti, että on kauhean näköinen. Ajattelin, että niin, varmaan sitä krapulassa voi olla kohtalaisen pahankin näköinen. Hän sitten lisäsi vielä, että naama on täynnä katkenneita verisuonia aamuisesta oksentamisesta. No sehän kiva. Kun tuntee omat rajansa. Varsinkin kun mennään tänään sukuloimaan. - Nyt jos et anna mun meikata sun naamaa, niin mä en ota sua mukaan tänään! Miten voi aikuinen ihminen tolla tavalla!

Siis jos itse olisin ollut junassa naama kirjavana oksentamisesta ja vielä kankkusessa, olisin kerta kaikkiaan henkisesti ruoskinut itseäni koko matkan ja mutissut omaa huonouttani kaivelemalla vielä vanhojakin. Lisää pökköä pesään. Mutta herra tuntui aivan liian normaalin krapulaiselta ja kaipasi häpeävalmennusta.

En sitten tiedä, miten valmennus onnistui. Tuskinpa kovin kummoisesti. Hyvä, että välissä oli vielä kahden tunnin junamatka, niin ehti koutsikin rauhoittua sopivasti. Taidankin tästä lähteä lapsukaisen kanssa hakemaan Punanaamiota asemalta.

Villi-ihminen sisälläni

Kun shoppaileva nainen joutuu viettämään pitkään elämää, jossa pääosa ostoksista tehdään ruokakaupassa tai paremmassakin tapauksessa marketissa, se villiintyy. Ennen kesysti (mutta usein) pikkuostoksia tehnyt ja kaupungilla ilman aikarajoituksia kuljeskellut kuluttaja muuttuu silloin ahdistuneeksi ja jopa pelokkaaksi poukkoilijaksi.

Vauhko poukkoilija yrittää mahdollisuuden koittaessa ostaa itselleen varastoon vaatteita, sisustustavaroita, kosmetiikkaa, kenkiä ja kaikenlaista muutakin sen varalta, ettei tiedä koska seuraavan kerran taas ehtii nähdä muutakin kuin markettitarjontaa. Poukkoilija ei ole kaupungille päästessään köyhä eikä kipeä, vaan siis hei, jos jotain ihanaa näkee, niin kai sen nyt voi ostaa kun kauppoihin niin harvoin pääsee/jaksaa lähteä. Jo shoppailukierroksen alkumetreillä vauhkoa ahdistaa, kun se on jo melkein varma, ettei ehdi katsoa kaikkea mitä haluaisi. Pelkkään katsomiseenkin menee ihan älyttömästi aikaa, kun suurinpiirtein vaatekaupan koko mallisto on vaihtunut sitten viime käynnin!

Lopulta kun pahin ahdistus on ohitettu ja muutamassa sovituskopissa hikoiltu, villi-ihminen alkaa rauhoittua. Välttämättä reissusta ei kuitenkaan tartu omaan käyttöön yhtään ainoaa rättiä tai tavaraa. Jotenkin kummasti ostoskasseja on silti kertynyt käsipuoleen. Ja mitä niissä on? No hemmetisti uusia leluja, kirjoja ja lastenvaatteita!

Damages

Eilinen ratsastustunti, jolla ravattiin ja laukattiin ilman jalustimia villinä ja vapaana, hymyilyttää vielä aamullakin. Iloa sumentaa ainoastaan se, että nivusten ja istuinluiden tienoo on soseena. Kyllä nyt pikku kivun vielä kestää, mutta voi sitä noloutta kun pitää mennä vauvauintiin. Ei paljon parane suihkuhuoneessa pyllistellä. Taikka hitot, mitä sitä noloilemaan: jos alle vuotiaan lapsen äitinä oikeasti saisi paikkansa siniseksi jollain muulla konstilla kuin hevosratsastuksella, niin kai sitä voisi mieluumminkin tuuletella!

Se on pop

Tänään on bébétalon äidin oma ilta. Sama toistuu joka viikko: kolmen tunnin poissaolon jälkeen äiti palaa kotiin korvasta korvaan -hymyssä ja lievästi eläimeltä haisten. Eteisestä saattaa joskus löytyä vähän kuraa ja heinää. Jep, äiti käy tallilla! Olen joutunut siihen buumiin, joka ainakin lehtien mukaan vallitsee kolmekybästen naisten keskuudessa: aloitin ratsastuksen uudestaan noin 17 vuoden (!) jälkeen. Ja kyllä onkin kivaa!

Kerran viikossa saa taantua varhaisteiniksi taas - tappikokoni takia ratsastan jopa edelleen poneilla, joten siinäkään suhteessa ei ole tapahtunut kehitystä. Karsinassa heppaa kuopsutellessa tuntuu... jotenkin niin lutusen turvalliselta. (Sinä, joka et ole ratsastanut etkä ikinä aiokaan, älä kuole nauruun.) Itse ratsastustunnilla on nykyään jopa kivempaa kuin muinoin. Ratsiopekoulutus on varmaan tässä männävuosina jotenkin muuttunut asiakasystävällisempään suuntaan, sillä ne ei enää huudakaan oppilaille sylki roiskuen kuten silloin ennen. Lapsena meno oli muutenkin enemmän villiä länttä. Nykyään kypärät on varmaan tuplasti paksumpia ja melkein kaikilla oppilailla on turvaliivi. Sellainen sisäelimiä ja luita suojaava panssariviritys. Saa nähdä, koska oma sisäinen teinini lakkaa uskomasta kuolemattomuuteensa ja raaskii/viitsii laittaa parisataa euroa semmoiseen...

Kyllä on raskasta

Voi hyvää päivää miten vaikeaa voi olla postiin lähtö. Kun päiväohjelmaan kuuluu lähinnä taaperon yleisönä oloa, kannustushuutoja ja muonitusta, se yksikin päivälle sovittu järkevä meno on lipsahtaa huomiselle. Siis miettikää nyt: yhtä vaivaista menoa varten hirveä itsensä puunaaminen, pukeminen ja tavaroiden pakkaaminen. Kyllä on laiskaksi ihminen käynyt. Vai onko elämä oikeasti nykyään paljon vaikeampaa?

Vuosia toistaiseksi nolla

Eipä aikaakaan, kun talossamme asuu 1-vuotias. Vai pitäisikö sanoa 12-kuukautinen, niinkuin ulkomailla? Lasketaankohan sitten enää viikkoja mukaan ikään, niin kuin nyt. "No meidän poika on nyt yhdeksän kuukautta ja kolme viikkoa"... En muista kuulleeni, että jonkun pikkuhemmon iän ilmoitettaisiin olevan esimerkiksi vuosi ja viikko.

Onpa kyllä kliseistä, mutta aivan pakko todeta (kun se nyt on vaan totuus!): mihin kaikki nämä kuukaudet yhtäkkiä kuluivat? Missä me oltiin ja olinko mäkin siellä? Jos aikuisena aika kuluukin nopeammin kuin lapsena, niin äitinä aika ei mitään kulu, se pikemminkin katoaa mustaan aukkoon.

Aktiivinen unohdus

Mielellään jättäisin kokonaan kommentoimatta, mutta paha ilmaista mitä jättäisi kommentoimatta jos ei siitä mitään kirjoita...Siis Kauhajoesta.

Se aseen kanssa hosunut pitäisi jättää eloon, mutta vaieta kuoliaaksi tai ainakin paheksua hengiltä. Tragedioiden valitusvirret ovat jo nimittäin nostaneet eräätkin pellet täysin ansaitsemattomaan julkisuuteen. Tässä sitten odotellaan, koska seuraava tasapainoton haluaa viime teoikseen jäädä jos ei historiankirjoihin niin iltapäivälehtiin.

Mahtaakohan sitä enää edes myöhemmin jaksaa muistaa, missä oli silloin kun tästäkin kuuli. Järkytyksen voimalla muistan ainakin WTC:n uutiset (koulupäivän jälkeen ystävän poikakaverilta puhelimessa) ja viime marraskuun koulusurmat (synnytyksestä toipumassa osastolla nyyttini kanssa), mutta nähtäväksi jää, voiko näin vittuuntuneena ihminen muistaa yhtään mitään.

Kiitos nyt kumminkin

Ahmin eilen ja tänään Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin Ei kiitos. Kyllä oli pirullisen hauskaa tykitystä, Härköseltä onkin uponnut kaikki paitsi ehkä se itsarikirja ja Juhannusvieras, joka oli jotenkin ihan platku. Tällä kertaa dialogi oli joissain kohdin niin hulvatonta, että jouduin esittämään sieltä kohtia miehelleni, joka ei tietenkään päässyt katkelmista kärryille. Tänään palelin poikasen päiväunien ajan puiston penkillä lukemassa ja hytkytin samalla varmuuden vuoksi vaunuja toisella jalalla, etteivät unet vaan "ihan vielä" keskeytyisi.

Itse asiassa kuulin kirjasta otteita jo viime maaliskuussa Lahden kirjamessuilla, jossa Härkönen esitteli tulevaa romaaniaan: naurettiin tyttökaverin kanssa silloinkin aika älyttömästi. En sitten tiedä, kannattaako kirjaa kumminkaan lykätä miehen luettavaksi, kun messuillakin se jo ihmetteli Härkösestä, että miten voi ihminen olla noin inhottavan ilkeä. Onko tässä nyt joku sukupuolten välinen kuilu.

Onni on öinen puisto

Voi tätä onnea ja auvoa. Bebis oli ex tempore yötä mummulassa ja talossa nukuttiin pitkään. Totta kai kuitenkin heräsin hämmästyneenä jo kuuden maissa hiljaisuutta kuunnellen. Outoa hiljaisuutta. Uni palasi pätkittäin ja sain pinnisteltyä sängyssä puoli yhteentoista. Silloin aloin jo ihmetellä, eikö pienhenkilöä jo kohta tuoda vankkureillaan.

Pakko myöntää, että vapaailta kyllä meni vähän keskinkertaisuuden puolelle, kun se tuli niin äkkiä. Keskinkertaisuuskin voi kuitenkin joskus olla parasta. Lähikuppilan perussapuskan ja oluen kruunasi mieheni jakamaton seura - harvinaista. Kävely kahdestaan yön pimeydessä puiston halki kotiin käsi kädessä palautti hetkeksi romantiikan tajun vauvoittuneeseen päähän. Illan BB-jakso (hyvissä ajoin tallennukseen laitettu) hipoi sekin rähinöineen ja Duudsoneineen täydellisyyttä. Enpä lähtisi reklamoimaan.

Mama burlesque

Nykyään on tarkka siitä, miten vapaailtansa (ulko-sellaisen) viettää. Koska niitä on vauvaperheessä kohtalaisen harvassa, kallisarvoista iltaa ei missään nimessä halua tuhlata keskinkertaisuuksiin. Jos ilta sitten sellaiseksi osoittautuukin, se ottaa pannuun. Keskinkertaisuutta voi välttää muun muassa kieltäytymällä tylsistä vaatteista, baareista ja juomista sekä bussipysäkillä värjöttelystä. Seurakin kannattaa valita harkiten ja hyvällä maulla.

Luin bileistä, joiden tajusin sopivan vapaailtojen aatelointipyrkimykseeni kuin nenä päähän: burleskifestarit! Osui ja upposi. Jo pelkkä festarikostyymin suunnittelu sytyttää valot univelkaiseen päähäni. Täältä tullaan, minä ja kilo irtoripsiä!

Käsitöitä

Talven tullen tekee mieli neuloa tai virkata jotakin lämmikettä. Itse tehdyssä on vielä jotakin psyykkistä lisälämpöä...Omistan kaksi Stitch 'n Bitch -ohjekirjaa, joissa on sikamakeita neulonta- ja virkkausohjeita. Joitakin olen toteuttanutkin ja kuin ihmeen kaupalla onnistunut.

Piti kutoa poikaselle sukat, mutta pitkän lykkäämisen jälkeen löysin kirpparilta jonkun nopeamman puikottajan sarjatyönä tekemät villasukat neljällä eurolla, jotka sitten vähän haikealla fiiliksellä ostin. Se psyykkinen lisälämpö jäi nyt hankkimatta (ei taitaisi kyllä lapsi siitä piitatakaan), mutta säästinpähän vaivan lisäksi myös lankarahat.

Askelia

Hotellileikit sekoittivat eilen pakkaa BB:ssä. Marianna katosi. Niko hassutteli.
Bébétalossa käveltiin eilen kuusi, tänään yhdeksän askelta. Arvatkaa, kumman talon spektaakkeli oli henkeäsalpaavampi?

Noh, myönnettäköön, että joskus kyllä BB:n eksentrikot vievät voiton.

Tervetuloa taloon

Mielessä on ollut vaikka miten luovia aloituksia ja päivänpolttavia puheenaiheita. Koko päivän olen taaperon kanssa kontatessa niitä miettinyt ja myhäillyt oikein tyytyväisenä itseeni. Päivän lehdestä poimin tiskipöydän ääressä seisaaltaan hyviä ideoita kun ipana roikkui lahkeessa. Puuron syötin toisella kädellä ja pohdiskelin samalla teemoja.

Ajatustyö on ainakin tehty. Nyt on vaan jo niin kiire katsomaan BB:tä, että isken luovat korttini pöytään vasta huomenna...Mihin se aika hupenee, vastahan kello oli kahdeksan, lapsukainen nukahti, ja piti olla kokonaista kaksi tuntia hassattavana?